Kuukauden kirjat, marraskuu 2010

Olen edelleen virallisesti työtön, joten lukemiseen on tässäkin kuussa riittänyt melko hyvin aikaa. On kyllä hämmentävää, miten eri tavalla erilaisia kirjoja lukee. Tässä kuussa olen lukenut yhden kirjan kahdessa päivässä, toisessa kesti kaksi viikkoa. Joitain kirjoja ei vain voi päästää käsistään, ja joidenkin kirjailijoiden tekstiä on pakko lukea nopeasti, toisia taas hitaasti, tutkiskellen.

Tämän kuun saldoa, ehkä joku näistä innostuu:

Charles Dickens: Suuria odotuksia

Pipin kasvutarina pelokkaasta pikkupojasta aikuiseksi sai edustaa klassikkoja tämän kuun lukulistallani. Pip on orpopoika, joka kasvaa ankaran siskonsa ja tämän ystävällisen seppämiehen kodissa. Jännitystä elämään tuovat pelottavat vankikarkurit, omituinen vanha rouva, joka tahtoo Pipin viihdyttäjäkseen sekä lakimies, joka tuo kaiken muuttavan uutisen: Pipille on suuria odotuksia. Pakko sanoa, etten tästä klassikosta erityisesti innostunut. Sellainen määrä salaperäisyyttä Dickensin tarinassa kuitenkin on, että pakko se oli loppuun lukea, ihan vaan jotta saisin tietää, miten Pipin lopulta käy.

Siri Hustved: Amerikkalainen elegia

Hustved jatkaa ensimmäisen suomennetun teoksensa Kaikki mitä rakastin tapaan New Yorkin sivistyneistön, taiteilijoiden ja psykologien, kuvausta. Tarina alkaa kun päähenkilö Erik ja hänen siskonsa Inga alkavat selvittää, mistä juuri kuolleen isän tavaroista löytynyt omituinen kirje kertoo. Molemmilla sisaruksilla on kuitenkin selvittelemistä omissakin elämissään. Erikin alakertaan muuttaa kiinnostava taiteilijanainen pikkutyttönsä kanssa, Inga taas toipuu vielä aviomiehensä kuolemasta ja huolehtii WTC-iskut nähneestä tyttärestään.  

Hustvedin romaani on helppolukuinen, sen kieli on selkeää ja vaikka tarina liikkuu monella tasolla, siinä on helppo pysyä mukana. Jostain syystä Hustvedin teokset saavat minut todella pelkäämään, mistä en oikeastaan pidä. Kauhutarinoita ne eivät kuitenkaan missään tapauksessa ole, joten ainakin hieman rohkeammille voin Hustvedia suositella.

Ana Menéndez: Kerran Kuubassa

En yleensä lue novelleja, mutta Menéndez tarttui kirjastosta mukaan vahingossa, ja onneksi tarttui. Tarinat ovat hauskoja, koskettavia, haikeita ja kaikkia näitä yhtä aikaa. Ne kertovat loputtomasta kaipuusta Kuubaan, oman kulttuurin säilyttämisestä vieraassa maassa, toivosta ja epätoivosta. Vaikka Menéndez on opiskellut kirjoittamista Yhdysvalloissa, hänen tyylinsä on latinalaisamerikkalaisen runsasta ja tarinat ovat täynnä musiikkia, värejä ja makuja, kuubalaisuutta Miamin paahtavan auringon alla.

Toni Morrison: Paratiisi

Minun oli pakko jatkaa Morrisonin teosten lukemista. Paratiisi on suuri tarina, monitasoinen, mutkikas ja välillä sekavakin kokonaisuus, mutta kylläpä sitten nautin tästä kirjasta. Se alkaa miesjoukon hyökkäyksestä viiden naisen kotiin ja avautuu sitten vähitellen tarinaksi viiden naisen ja kokonaisen kylän tarinaksi. Tarina on synkkä, mutta silti siihen mahtuu häivähdys toivoa.

Paratiisi ei missään nimessä ole helppo kirja, olin monesti aivan hukassa ja hieman hermostuinkin. Morrison ei tarjoa helppoja ratkaisuja, eikä selitä kaikkea, mutta palkitsee kyllä lukijansa. Olen ehdottomasti löytänyt uuden suosikkikirjailijan.

Mustikkainen kääretorttu

Halusin tehdä lauantain iloksi jotain makeaa, ja päätin, että voisin kokeilla jotain uutta kesällä hankitusta Leila Lindholmin leivontakirjasta Pala kakkua – ja paljon muuta. Poikaystävän valinta kirjan resepteistä oli kääretorttu (no, ensimmäinen valinta olisi ollut mustikkainen new yorkin juustokakku, mutta kieltäydyin tekemästä sitä kahdelle). Kääretorttu marjatäytteellä ei kenties ole mitään erityisen uutta tai ihmeellistä, mutta en toisaalta aivan samanlaista ollut aiemmin tehnytkään.

Minulle kääretortusta tulee ensimmäisenä mieleen äitini tekemät kääretortut, joissa oli aina kermavaahtoa jossain muodossa, esimerkiksi kaakaolla maustettuna banaanin kanssa tai maitorahkaan yhdistettynä mansikoiden kaverina. Suhtauduin pelkkää mustikkaa sisältävään torttuun aluksi hieman epäillen, mutta sitten muistin mummini ihanat marjaiset tortut. Hyvin nekin ovat aina maistuneet.

Kun arvioin pakkasesta ottamieni marjojen määrää (että: ”Onkohan tässä nyt 500 grammaa?”), riimitteli poikaystävä: ”Puoli kiloa päivässä, vaikka tortun välissä!” Niin, onhan ne marjat tietysti marjoja, vaikkakin sokerin ympäröiminä…

Mustikkakääretorttu

3 kananmunaa

1 ½ sokeria

sitruunan raastettu kuori

2 rkl maitoa

2 dl jauhoja

1 tl leivinjauhetta

500 g mustikoita

1 dl sokeria

Vatkaa munat ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi. Lisää sitruunan kuori ja maito. Sekoita leivinjauhe jauhoon ja lisää varovasti taikinan joukkoon. Levitä pellille leivinpaperin päälle tasaiseksi levyksi. Paista 250 asteessa 5 minuuttia.

Leikkaa leivinpaperista toinen pellin kokoinen pala ja ripottele sille sokeria. Kumoa hieman jäähtynyt taikinalevy sokerin päälle ja anna jäähtyä. Sekoita mustikat ja sokeri ja kaada pois marjoista mahdollisesti irronnut mehu. Levitä taikinan päälle ja rullaa kääretorttu valmiiksi.

Joulutorttuja ihan ite

Kun glögiä oli jo kittailtu reilun viikon verran, oli pakko saada myös joulutorttuja. Taannoisten voitaikinakokeiluiden jälkeen halusin tietysti tehdä taikinan itse. Kemikaalicocktailia lueskellessa tajusin, että voisihan sen hillonkin tosiaan itse tehdä. Niinpä noudatin esimerkkiä, ja laitoin kattilaan pussillisen kuivattuja luumuja, pari ruokalusikallista hillosokeria ja reilun desin vettä (ja ripauksen kanelia). Annoin kiehua puolisen tuntia pienellä lämmöllä hieman sekoitellen, ja hyvää tuli. En edes jaksanut kaivaa esiin sauvasekoitinta, sillä mielestäni luumut hajosivat keittäessä ihan tarpeeksi.

Voitaikina onnistui näin toisella kokeilulla mainiosti. Pakastimeni tosin on vähän liiankin tehokas, ja aiemmin viikolla pakastettua taikinaa sulatellessa meinasi tulla ongelmia. No, laitoin puoliksi sulaneen taikinan sitten jääkaappiin sulamaan, mikä pelasti tilanteen. Omatekoinen taikina näyttää muutenkin olevan kaupan taikinaa helpommin mössööntyvää, voi siis sulaa taikinan välissä helposti esimerkiksi jos keittiössä on liian lämmin leipoessä. Harkitsen myös vielä, voisiko taikinaan käyttää vähemmän voita.

Kuten kuvasta näkyy, tortuista tuli oikein lehteviä ja rapeitakin ne olivat. Taidan kyllä olla hieman kaupan taikinan pilaama, kun kotitekoinen maistuu minusta hieman oudolta (siis erilaiselta kuin mihin olen tottunut). Muuten, kaneli luumuhillossa toimi yllättävänkin hyvin. Laitoin kanelia tosiaan vain ripauksen, joten se enemmän tuoksui kuin maistui, mutta oli kyse sitten mausta tai tuoksusta, hyvää oli.

Amerikkalaiset pannukakut, eli ihana aamiainen

Olen aamupalaihminen. Syön mielelläni hyvin aamulla ja jos vain on aikaa, olen valmis näkemään vähän vaivaa herkullisen aamiaisen eteen. Lauantaiaamuna jaksoin taas pitkästä aikaa tehdä pannukakkuja, ja muistin taas, miksi se kannattaa.

Amerikkalaiset pannukakut ovat yksinkertaisesti mahtavaa aamupalaa. Eikä se tekeminenkään niin rankkaa ole, vaikka aina mielessäni suurentelen valkuaisten vatkaamisen vaivaa. Pannukakut paistuvat kohtuullisen nopeasti ja vaivattomasti – ja tämän sanoo nyt ihminen, joka ei todellakaan ole taitava kääntämään lettuja.

Olen lueskellut monenlaisia pannukakkureseptejä, mutta pitäytynyt omassa, vuosia sitten jostain lehdestä kopioidussa reseptissä, joka on ajan myötä hieman muokkautunut. Tällä reseptillä pannukakuista tulee ilmavia ja pehmeitä ja niiden paistaminen on helppoa. Taikina on niin paksua, että tavallisella pannulla voi helposti paistaa yhtä aikaa useamman kakkusen. Itse paistan nämä nimenomaan tavallisella, isolla pannulla ja lisään uuden pannukakun paistumaan sitä mukaan kun saan yhden kypsyneen pois. Näin pannukakuista ei tietenkään tule täysin pyöreitä, mutta eipä tuo ole koskaan häirinnyt.

Amerikkalaiset pannukakut

2 keltuaista

2 dl maitoa

2 rkl sitruunamehua

25 g sulatettua voita tai öljyä

2 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

2 rkl sokeria

2 tl vaniljasokeria

½ tl suolaa

2 valkuaista

(voita paistamiseen)

Sekoita keltuaiset, maito ja sitruunamehu. Lisää hieman jäähtynyt voi tai öljy. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää varovasti sekoittaen. Vaahdota valkuaiset ja kääntele taikinaan. Ei haittaa, jos osa valkuaisista jää pieniksi möykyiksi taikinaan. Ota ruokalusikalla taikinaa pannulle (yksi kukkurallinen lusikallinen riittää yhteen pieneen kakkuun) ja levitä halutessasi taikinaa hieman, jos haluat ohuemman tai tasaisemman muotoisen pannukakun. Paista molemmilta puolilta. Pannukakut irtoavat pannusta hyvin ja pysyvät kasassa käännettäessä, vaikka tuntuvatkin vielä keskeltä raaoilta.

Syön pannukakut yleensä marjojen ja hunajan tai siirapin kanssa, mutta jätskikin kyllä toimii. Halutessaan taikinaan voi lisätä esimerkiksi rouhittua suklaata tai pakastettuja mustikoita (jäisinä). Ne kannattaa kuitenkin lisätä vasta juuri ennen paistoa ja sekoittaa mahdollisimman vähän, ettei taikina värjäydy täysin.

Herkkupizzaa Hakaniemessä

Päätimme poikaystävän kanssa lauantaisen ostoskierroksen jälkeen testata syksyllä Hakaniemeen avatun Da Vinci -pizzerian. Olemme molemmat kovia pizzan purijoita, joten kotikulmien uusi ja Nyt-liitteessäkin kehuttu pizzeria herätti suuri toiveita. Onneksi ei suotta.

Ravintola oli pienempi kuin odotin, asiakaspaikkoja taisi olla alle 20. Totesinkin ruokailun ohessa, että Suomessa ravintolat ovat usein turhan isoja, ja osittain sen takia kolkkoja. Pienestä tilasta saa isoa helpommin kotoisan. Alkuillasta Da Vinci oli mukavan hämyisä ja melko täynnä, mutta mahduimme kuitenkin sekaan.

Ja sitten syömään. Minä tilasin margheritan, poikaystävä diavolan, joka on hänen vakiopizzansa. Molemmat olivat yksinkertaisia, mutta maistuvia. Diavolan salami oli kuulemma tosiaankin tulista, mutta hyvää, margherita oli yllättävän suolainen, mikä ei kuitenkaan haitannut. Listalta olisi löytynyt erikoisempiakin yhdistelmiä, mutta mielestäni peruspizzat ovat parhaita ravintolan testaukseen, sillä niissä pääsevät esiin ne pääasiat, kunnon pohja ja maistuva tomaattikastike. Ensi kerralla sitten erikoisempaa. Pizzojen lisäksi listalta löytyy lasagnea ja salaatteja.

Hauskaa oli se, että Da Vincistä sai lasillisen viiniä kohtuuhintaan. Vahvempiakin juomia olisi ollut tarjolla, samoin erikoiskahveja ja jälkiruoaksi tiramisua. Ne jätimme tällä kertaa väliin, mutta mukavaa, että pidemmälläkin kaavalla voi ruokailla. Eikä hintakaan ole paha (siis edes opiskelijalle ja työttömälle): koko ateria pizzoineen ja juomineen maksoi hieman alle 25 euroa. Voin siis suositella.

Juhlaruokaa, osa 2

Kuten jo aiemmin mainitsin, suklaakakku sai taannoisissa juhlissani vierailta suurimman suosion. Harvempi tosin kykeni nauttimaan sitä yhtä palaa enemmän. Moni myös sai kakkua ottaessaan kuulla muilta kehotuksen ottaa vain pienehkö pala. Kakku oli siis tosiaan suklainen ja aika makea.

Toinen kakkuni koostui sitruunakakkupohjista ja täytteenä oli vadelmia sekä valkosuklaata. Tuo kakku olisi kaivannut hieman enemmän kosteutta. Muutenkin vaalea kakkuni oli yksi murheenkryyni, erityisesti täyttövaiheessa. En löytänyt kakkuun valmiita koristeita, valkosuklaa paloi, kuorrutus loppui kesken, vadelmia oli liian vähän, pohja oli epämääräisesti kohonnut, omatekoiset koristeet eivät onnistuneet… Kaikkien ongelmien jälkeen olin lähinnä onnellinen, että kakkuni oli kutakuinkin syötävää. Ja kyllähän se siitä parani vähitellen ja oli toisen päivän juhlissa jo ihan herkullista.

Reseptit ovat taas muokkauksia, mutta suklaakakun täyte peräisin on Jill ja Joyce Parkerin Amerikan herkut –kirjasta, joka on kyllä todellinen makean ystävän teos. Tein molemmat täytekakut perinteisellä sokerikakun reseptillä sulaa laiskuuttani. Suluissa käyttämäni määrät, joita voi siis muokata.

Kakkupohja

munia (5)

sokeria

vehnäjauhoja

leivinjauhetta (1,5tl)

(vaniljasokeria)

(kaakaojauhetta)

(sitruunan kuori raastettuna)

Riko munat lasiin. Mittaa toiseen samanlaiseen lasiin sokeria yhtä paljon kuin munia on. Kaada sokeri taikinakulhoon ja mittaa sen tilalle jauhoja saman verran kuin munia. Sekoita jauhojen joukkoon leivinjauhe. Vaahdota munat ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi. Lisää varovasti jauhot siivilän läpi.

Suklaakakussa korvasin kolme ruokalusikallista jauhoista kaakaojauhoilla. Sitruunaiseen pohjaan lisäsin muiden aineiden lisäksi yhden sitruunan raastetun kuoren.

Paista kakkua voidellussa ja jauhotetussa vuoassa 180-asteissa uunissa 30-40 minuuttia. Leikkaa kakut jäähtyneinä kolmeen osaan. Suklaakakkua ei tarvitse kostuttaa, mutta valkosuklaakakun voi kostuttaa esim. sitruunalimpparilla.

Suklaakakku

suklainen kakkupohja

2 prk kermaviiliä

250 g tummaa suklaata

6 ¼ dl tomusokeria

2 rkl maitoa, kahvia tai kahvilikööriä

Sulata suklaa. Sekoita täytteen aineet tasaiseksi ja levitä kakun väliin ja päälle. Itse käytin Barcelonasta mukaan tarttunutta crema catalana –likooriä, joka ei tosin suuresti maistunut täytteessä. Kahvinystävällä supervahva kahvi olisi ehdottomasti onnistunut valinta täytteeseen (ihan peruskahvi tuskin tuolta suklaan ja tomusokerin seasta maistuisi).

Valkosuklaakakku

sitruunalla maustettu kakkupohja

300g valkosuklaata

1 prk maitorahkaa

4 dl kuohukermaa

(sitruunan kuorta raastettuna)

vadelmia

Vaahdota kerma ja sekoita siihen maitorahka. Sulata valkosuklaa varovasti, mieluiten vesihauteessa. Lisää hieman jäähtynyt suklaa kermaseokseen vähän kerrassaan, ettei se jähmety möykyiksi. Sekoita tasaiseksi. Levitä täytettä kakun alimmalle kerrokselle ja ripottele sen päälle vadelmia. Toista seuraavan kerroksen jälkeen. Levitä loput täytteet kakun pinnalle.

Huom! Valkosuklaatäyte ei ole paras mahdollinen kakun kuorrute, sillä se on helposti hieman rakeista. Kakun voisikin hyvin päällystää pelkällä kermavaahdolla, jolloin täytteeseen riittää 200g suklaata ja 2 dl kermaa.

Juhlatunnelmissa

Vietin yhdistettyä synttäri- ja maisterijuhlaa koko viime viikonlopun. Koska vieraita kävi kahdessa erässä, syötävääkin täytyi olla reilusti. Sitä väsätessä menikin paitsi koko perjantai, myös useampi tunti jo aiemmin.

Halusin kokeilla uusia juttuja, ja menustakin tuli aika pitkä ainakin yksin kokattavaksi ja yhdessä pienessä jääkaapissa säilytettäväksi. Tarjolla oli pinaatti-parsakaali-fetapiirasta, paprikakiekkoja, juustotikkuja, salaattia balsamicosiirapilla, suklaakakkua, valkosuklaista täytekakkua ja mustikkakaurakeksejä. Juomana tarjoilin kahdenlaista sangriaa.

Kahden päivän juhlinnan jälkeen jäljelle jäi vain pieni pala piirasta ja hieman täytekakkua, eli tarjottavat taisivat maistua. Erityisesti kiiteltiin suklaakakkua. Juhlien yleisin kysymys puolestaan taisi olla ”Mitä noi punaiset kököt tuolla salaatissa on?”, mikä viittasi punajuurella värjäämääni riisiin.

Tässä reseptejä, lisää myöhemmin. Juhlinnan tiimellyksessä kuvailukin jäi vähiin, joten koettakaa kestää materiaalin kyseenalainen laatu.

Pinaatti-parsakaali-fetapiiras

Pohja:

300 g voita

4,5 dl vehnäjauhoa

 3/4 dl vettä

Nypi voi ja jauhot yhteen, lisää joukkoon vesi ja sekoita tasaiseksi. Muotoile taikinasta kaulimalla jauhotetulla pöydällä suorakulmio. Taita kolminkerroin, kauli ohuemmaksi ja toista taittelu ja kaulinta kolme kertaa. Pohjaksi kelpaa myös 500 gramman paketti kaupan voitaikinaa tai itse tehtyä kaaviloitua voitaikinaa. Kauli voitaikina pellille, jos se ei riitä aivan koko pellille, taita reunoja pari senttiä niin, ettei täyte valu pois pohjalta.

Täyte:

1 sipuli

400g parsakaalia

150g (pakaste)pinaattia

200g fetajuustoa

2 dl kermaa

1 dl juustoraastetta

suolaa, pippuria

3 munaa

Silppua sipuli ja pilko parsakaali pieniksi paloiksi (itse silppusin parsakaalin parin sentin paloiksi, jolloin täytteestä tuli tasaista). Kuullota sipulia kunnes se hieman pehmenee ja lisää parsakaali. Murustele feta kulhoon, lisää siihen pinaatti, kerma, munat, juusto ja mausteet ja sekoita. Lisää joukkoon vielä jäähtyneet sipuli ja parsakaali. Kaada täyte pohjalle. Paista 225 asteessa noin 20 minuuttia, kunnes pinta on hieman ruskistunut.

Punaisen riisin salaatti

Kahta erilaista salaattia (toiseksi suosittelen rucolaa)

3 dl risottoriisiä

punajuuri

200g fetajuustoa

puolikas sipuli

kirsikkatomaatteja (pieni rasia eli 250g)

tummia viinirypäleitä (yksi rasia, eli 500g)

Keitä riisi pakkauksen ohjeen mukaan, mutta lisää kattilaan myös pesty punajuuri. Kun riisi on kypsää, kaada vesi pois, pilko punajuuri neljään osaan ja sekoita niin, että punajuuresta irtoaa vielä väriä ja hieman makuakin riisiin. Mausta riisi halutessasi vielä noin ruokalusikallisella viinietikkaa. Anna riisin jäähtyä ja poista punajuuren palat. Revi salaatit, puolita tomaatit ja viinirypäleet, leikkaa sipuli ohuiksi suikaleiksi ja paloittele feta, ellet käytä valmiita kuutioita. Sekoita salaatin aineet.

Balsamicosiirappi

1 ½ dl balsamiviinietikkaa

½ dl hunajaa

2 rkl siirappia

suolaa ja mustapippuria

Laita aineet kattilan pohjaa ja keitä noin vartin niin, että siirappi hieman sakenee. Jäähdytä ja tarjoa salaatin kanssa. Balsamicosiirappi sakenee entisestään jäähtyessään, joten sitä ei tarvitse keittää kovin paksuksi - ja muutenkin tämä on makuasia. Oma siirappini maistui kovasti kaupan valmistavaralta, joten ihan hyvin sitäkin olisi voinut ostaa.

Paprikakiekot

noin 500g voitaikinaa

paprika

3 valkosipulinkynttä

200g sulatejuustoa

basilikaa tai muita yrttejä maun mukaan

2 rkl punaista pestoa

Pilko paprika ja valkosipulinkynnet hienoksi silpuksi. Sekoita ne, pesto ja yrtit juuston joukkoon. Kauli voitaikinasta noin puolen sentin paksuinen levy tai levyjä, jotka ovat noin 15 cm levyisiä. Levitä juustoseos levyille ja rullaa ne pitkittäissuuntaan kuten kääretorttu. Leikkaa pötköistä 1-2 cm paloja ja paista niitä 225-asteisessa uunissa noin kymmenen minuuttia.

Jos käytät kaupan lehtitaikinalevyjä, niistä saa helposti hieman kaulimalla juuri oikein levyisiä. Leveys on kuitenkin makuasia, se ratkaisee kiekkojen koon. Nämä leivokset ovat kätevää juhlaruokaa, sillä ne voi leipoa valmiiksi ja pakastaa raakoina pötköinä. Itse leivoin leivokset viikkoa ennen juhlia, pakastin ne ja otin jääkaappiin sulamaan juhlia edeltävä iltana. Juhlapäivänä vain leikkasin leivokset ja paistoin ne.

Top Chef -fanitusta

Tykkään katsella kaikenlaisia ruoka-aiheisia ohjelmia, mutta lähiaikoina suosikikseni on noussut Top Chef. Monet perinteiset kokkausohjelmat toistavat aika tavallisia reseptejä (etenkin, kun ne uusitaan useaan kertaan) ja monet tv-kokit ovat uskomattoman huonoja juontajia. Minua on myös enenevässä määrin alkanut ärsyttää esitetty mukaspontaani elämä ruoanlaiton ohessa.

Top Chef on tietysti jenkkiläisittäin liioiteltua tosi-tv:tä, jossa ihmissuhteet saavat joskus ruokaa suuremman huomion, mutta silti se on suosikkini. Erityisen kiinnostava on ollut tänään päättyvä mestareiden kisa, jossa huippukokit kisaavat voittaakseen rahaa hyväntekeväisyyteen. Tällä kaudella ei ole keskitytty kilpailijoiden välisiin riitoihin, vaan kokit ovat auttaneet ja kannustaneet toisiaan, ihailleet avoimesti toistensa taitoja ja, mikä parasta, valmistaneet aivan uskomattomia aterioita.

On pakko ihailla kokkien kykyä kehitellä upeita aterioita ja mukautua kisan muutoksiin. Yhdessä jaksossa huippukokit joutuivat kokkaamaan opiskelijoiden asuntolahuoneissa, ja oli hauska katsoa, miten upeisiin keittiöihin tottuneet mestarit selvisivät ahtaassa tilassa ja pienellä keittolevyllä. Mestareiden kisaan oman hupinsa on tuonut myös se, etteivät palkitut keittiömestarit välttämättä ole tottuneita tekemään ruokia alusta asti itse. Yhdessä jaksossa muut kisaajat naureskelivat vanhemmalle huippukokille, joka ei kilpakumppaneiden arvion mukaan ollut käynyt vuosiin ruokakaupassa.

Top Chefissä ei kerrota kokkien reseptejä, eikä katsoja yleensä ehdi huomata, miten kokit oikeastaan ruokansa kokonaisuudessaan valmistavat. Silti ohjelma on mielestäni erittäin inspiroiva, sillä aina upeiden annosten joukosta löytyy joku makuyhdistelmä, jota voi kotona tehdä, tai kokki sanoo ääneen, miten joku asia kuuluu tehdä. Aiemmilta kausilta silmiini on osunut muun muassa pähkinävoilla maustettu perunamuussi, jonka kokeiltuani totesin erinomaiseksi (se sopi hienosti chilimausteisen kalan kaveriksi). Meneillään olevalla kaudella olen ihaillut erityisesti Rick Baylessin upeita meksikolaisia ruokia, Hubert Kellerin ranskalaisen keittiön oppeihin perustuvaa tarkkuutta ja kaikkien kilpailijoiden kekseliäisyyttä kisassa, jossa piti tehdä ateria vegaanille, joka ei syö soijaa.

Keväällä alkaa Suomen Top Chef. Odotan ohjelmaa kauhunsekaisin tuntein. Hans Välimäki lienee päätuomarina ok, mutta kisailijat hieman hämmentävät. Moni kilpailijoista vaikuttaa aika kokeneelta, kun Amerikan versiossa kisaajat ovat yleensä paremminkin uransa alkupuolella olevia, eivät vielä keittiömestareita. Ehkä eniten jännittää se, ovatko suomalaiset kisaajat lähelläkään jenkkikilpailijoita mielikuvituksellisuudessa, sillä huikean mielikuvitukselliset ateriat ovat minulle ehdottomasti Top Chefin lumon syy. Toivon parasta.

Turkkilaisia makuja

Kirjamessuilta mukaan tarttui Ghillie Basanin Turkkilainen keittiö –kirja. Olin oikeastaan etsiskellytkin sellaista, sillä olen kovasti ihastunut lähi-idän pikkunaposteltaviin, eli mezeihin, ja muutenkin alueen ruoat kiinnostavat. Hyviä reseptejä ei ole kuitenkaan löytynyt netistä, ja olenkin säveltänyt ruokia omasta päästäni. En ole mikään Lähi-idän ruokakulttuurin asiantuntija- En ole koskaan käynyt alueella, joten käsitykseni perustuu lähinnä muutamiin turkkilaisiin ravintoloihin ja Rodoksen matkalla maistettuihin makuihin. Yksi tärkeä innostaja on ollut myös espanjalainen Maoz vegetal –pikaruokaravintola, josta olen Barcelonan ja Madridin matkoilla ostanut aivan mahtavia pitaleipiä falafeleilla ja erilaisilla kasvislisukkeilla. Uusi kirja tuli siis tarpeeseen.

Turkkilainen keittiö on siitä hyvä keittokirja, että siinä myös kerrotaan yleisesti turkkilaisesta keittiöstä, ruoka-aineista ja tavoista. Se sopii ainakin minulle, kun en tosiaankaan tuota kulttuuria erityisesti tunne. Kirjassa esitellään naposteltavat eli mezet, keitot, kasvisruoat, lisäkkeet, kalat, lihat ja välipalat. Kasvisruokia on paljon, mikä sopii minulle. Hauskaa on myös se, että useimpiin kirjan resepteihin ei tarvita kovin erikoisia aineksia.

Eilen olikin sitten pakko kokkailla kirjan ohjeita mukaillen. Kaivoin pakkasesta muutama viikko sitten tekemäni falafelit ja tein niille lisukkeeksi pari hieman muokattua mezeä ja jogurttikastikkeen. Ainakin tämä ensimmäinen kokeilu sujui hyvin, ja luulenpa, että piakkoin on pakko järjestää naposteluilta turkkilaiseen tyyliin.

Falafelini olivat hajoavaista sorttia, joten niiden reseptiä kehittelen vielä, mutta tässä muut aterian osat. Falafelien sijallehan sopisivat tietysti vaikka mausteiset lihapullat tai (kana)pihvit. Reseptini ovat taas mukaelmia, en esimerkiksi ostanut tuoreita yrttejä. Jos haluaa todellista herkkua, kannattaa ehdottomasti silputa kasvisten ja couscousin sekaan tuoretta silopersiljaa ja hieman minttua, mutta arkiruokaan kuivatkin yrtit käyvät. Annokset ovat kahdelle.

Taze ezmesi

puolikas sipuli

puolikas paprika (vihreä tai punainen)

iso tomaatti

puolikas chili tai chilimaustetta

persiljaa

suolaa ja pippuria

1 rkl oliiviöljyä

Pilko kasvikset hienoksi silpuksi. Sekoita ja lisää mausteet ja öljy.

Kisir

2 dl couscousia

2 rkl oliiviöljyä

puolikkaan sitruunan mehu

1 rkl tomaattipyreetä

1 tl sokeria

puolikas sipuli

puolikas chili

minttua ja persiljaa (kuivattuja noin 1 rkl, tuoretta noin 1 dl)

suolaa ja pippuria

Leikkää sipuli ohuiksi suikaleiksi (tai silppua pieneksi) ja hienonna chili. Laita sipuli, chili ja couscous kulhoon, lisää tomaattipyree, öljy, sitruunamehu ja mausteet ja sekoita hieman. Kaada päälle 2 dl kiehuvan kuumaa vettä ja anna coucousin turvota 3-5 minuuttia. Sekoita haarukalla niin, ettei couscous jää möykkyiseksi. Alkuperäisessä ohjeessa käytettiin couscousin sijaan bulguria.

Jogurttikastike

200g bulgarianjogurttia/turkkilaista jogurttia

2 valkosipulinkynttä

puolikkaan sitruunan mehu

Hienonna valkosipuli ja sekoita jogurttiin. Lisää sitruunamehu ja anna maustua hetki ennen tarjoilua.