sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Raparperin voittokulku jatkuu – mukana nyt myös mansikka!

Kun olin päässyt mainostamaan raparperi-herkkuja töissä, sain sitten kuulla myös muita herkkuja. Ja pakkohan niitä oli kokeilla, etenkin kun huomasin että pakkasesta löytyi vielä viimevuotisiakin herkkuja.
 
Kuten mainitsin, raparperipiirakka on ollut minulle vähän ongelma. En ole löytänyt, tai jaksanut etsiä täydellistä reseptiä. No, nyt löytyi aika hyvä, helppo ja nopea. En enää etsi. Muokkasin maku-sivuston reseptiä vielä vähän, ja laitoin piirakkaan myös mansikoita. Tarvitseeko tätä nyt enempää selitellä? Nam. 

No joo, ulkonäössä on petrattavaa, eikä piirakka ollut ehkä kauhean siistiä tarjottavaa, mutta en välitä. Oli niin hyvää.



Raparperi-mansikkapiiras

Pohja
100 g voita
1 dl sokeria
2 1/2 dl vehnäjauhoja
1 tl vaniljasokeria
1 tl leivinjauhetta
1 muna

Täyte
5 dl raparperipaloja
4 dl mansikoita
2 rkl maissitärkkelystä
2 dl ranskankermaa
1 muna
1 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria

Nypi voi ja pohjan kuivat aineet sekaisin. Lisää muna ja vatkaa tasaiseksi. Painele taikina voidellun piirakkavuoan pohjalle ja reunoille.
Sekoita maissitärkkelys raparperin ja marjojen joukkoon.
Sekoita ranskankerma, sokerit ja kananmuna.
paista pohjaa ensin 5 minuuttia ilman täytettä 200-asteisessa uunissa. Levitä sitten pohjalle raparperi ja marja ja kaada niiden päälle ranskankermaseos. Paista piirakkaa vielä 30 minuuttia.

Jatkan raparperin seurassa vielä tänäänkin, nyt luvassa salaatti, johon tulee raparperin lisäksi muun muassa sinihomejuustoa. Saas nähdä.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Suloisen kirpeä raparperi ja keikauskakun ihanuus

Mummolassa käyminen kannattaa aina. Sunnuntain visiitillä sain ensin köyhiä ritareita ja sitten mummi kysäisi, haluaisinko ehkä ottaa pihasta mukaani raparperia. Ja minähän halusin.



Tykkään kaikenlaisesta kirpeästä, ja raparperi on yksi suosikeistani. Mummin pihassa kasvavan raparperin voi lisäksi laskea aikalailla millä vaan kriteereillä fiksuksi syötäväksi. Sitä ei ole pilattu millään myrkkylannoitteilla, ei kuljeteltu yhtään mihinkään (paitsi nyt kotiini, mutta sekin matka tuli tehtyä julkisilla) eikä kyllästetty säilöntäaineilla. Lisäksi raparperista saa kaliumia, kalsiumia ja c-vitamiinia. Jotta raparperin sisältämä oksaalihappo ei sitoisi kalsiumia, kannattaa raparperin kanssa syödä maitotuotteita. Nyt on siis terveyssyistä suositeltavaa nauttia vaikkapa vähän jätskiä raparperin kanssa!

Vaikka raparperi on herkkuani, en oikein osaa hyödyntää sitä kovin monin tavoin. Raparperipiirakasta tulee usein mielestäni vähän tylsä, enkä siksi tee sellaista usein. Pitäisi varmaankin keitellä hilloa tai marmeladia, sellainen tulisi taatusti syötyä. Tai vaikka jotain muffinsseja, ihan taatusti raparperista saisi vaikka mitä hyvää. Eilen päätin kuitenkin selvitä helpolla ja tehdä keikausleivoksia. Samalla idealla olen tehnyt leivoksia myös nektariineista ja omenoista, ja nekin toimivat mainiosti. Tällä kertaa leivokseni takertuivat vuokien pohjiin, ja lopputuloksesta sen kyllä huomaa. Ulkonäkö ei ehkä ole hurmaavin, mutta maku toimi.

Tämä on nyt ohje pikaleivontaan, ja käytinkin valmiita voitaikinalevyjä ja tein vain neljä leivosta (sopivasti kahdelle, siis). Samalla periaatteella syntyisi isompikin piiras, eikä tässä kohtaa mielestäni tarvitse olla turhan tarkka määrien kanssa. En mitannut mitään aineksia, enkä edes katsonut kellosta paistoaikaa. Sokerin määränkin voi valita sen mukaan, kuinka kirpeästä itse tykkää.

Raparperikeikausleivokset (4 leivosta)

Voitaikinaa (2 levyä)
Raparperia (n. 2 dl pilkottuna)
(2 rkl) voita
(½ dl) sokeria
(½ dl) vettä

Pilko raparperi parin sentin mittaisiksi paloiksi. Sulata voi kattilassa. Lisää kattilaan sokeri ja vesi ja kuumenna. Anna kiehua pari minuuttia, lisää raparperi ja keitä vielä pari minuuttia.
Jaa raparperiseos pienten vuokien pohjalle. Leikkaa voitaikinasta vuokien kokoiset palat ja aseta raparperiseoksen päälle. Pistele taikinaan pari reikää. Paista leivoksia 10-12 minuuttia 225 asteessa. Kumoa leivokset hieman jäähtyneinä lautasille ja tarjoa vaniljajäätelön kanssa.


sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Salaatti, piirakka, oli mitä oli




Ruokakauppojen ja ravintoloiden mainokset ovat huutaneet parsaa jo pari viikkoa, ja pakkohan sitä oli sitten ostaa. Koska en tarvitse tämän päivän ateriaan ihan koko nipullista, päätin käyttää osan eiliseen ruokaani. Harvemmin sitä jaksaa vain itselleen mitään erityistä valmistaa, mutta eilen päätin olla viitseliäs. Voihan sen niinkin päin ajatella, että aika harvoin ehdin nykyisin olla yksin kotona, ottaa rennosti ja laittaa rauhassa ruokaa välittämättä kenenkään muun mieltymyksistä tai nälän asteesta, joten voihan sitä silloin vähän hemmotella itseään.

Uusimmassa Glorian ruoka & viini –lehdessä oli herkullisen näköinen parsa-perunasalaatilla täytetty piirakka. Päätin hieman soveltaa sitä. Omasta versiostani tuli aika paljon yksinkertaisempi ja koska söin yksin, myös pienempi. Siitä tuli silti myös kaunein pitkään aikaan valmistamani ruoka – itse asiassa uskomattoman kaunis minun tekemäkseni. Pohdin, että joku tällainen salaatin ja piirakan yhdistelmä voisi olla hieno vieminen ja tarjottava illanistujaisiin. Tai sitten voisi tehdä vain tuon salaattiosion ja tarjota sen leivän kanssa.

Oman piirakkani tein halkaisijaltaan 14 cm:n irtopohjavuokaan, ja annos oli noin neljäsosa alkuperäisestä reseptistä. Kertomalla määrät neljällä saisi siis tavallisen (22-24cm) irtopohjavuoallisen piirakkaa. Alkuperäisessä ohjeessa piirakkapohjassa oli spelttijauhoja, peston tilalla salviaöljyä ja pinaatin tilalla rucolaa ja punamangoldia – oikaisin siis aika paljon ja käytin niitä aineksia, joita kaapista sattui löytymään, mutta hyvää tuli näinkin.

Parsa-perunasalaatilla täytetty piirakka

Pohja
50 g voita
1 dl sämpyläjauhoja
2 rkl neljän viljan hiutaleita
1 rkl pellavansiemeniä
¼ tl leivinjauhetta
¼ tl suolaa
2 rkl ranskankermaa

Sitruunaperunat
2 pienehköä perunaa
1 rkl sitruunamehua (ja raastettua kuorta)
1 rkl oliiviöljyä
½ tl suolaa

Kastike
2 tl vihreää pestoa
½ tl juoksevaa hunajaa
1 tl kapriksia
1 tl oliiviöljyä
mustapippuria

Lisäksi
3 vihreää parsaa
kourallinen tuoretta pinaattia
oliiveja

Nypi voi ja taikinan kuivat aineet yhteen. Lisää ranskankerma ja sekoita tasaiseksi. laita taikina hetkeksi jääkaappiin jäähtymään. Painele taikina voidellun irtopohjavuoan pohjalle ja reunoille ja pistele taikinaan haarukalla reikiä. Jos haluat taikinan pysyvän tasaisena, laita sen päälle folio ja foliolle kuivattuja herneitä tai papuja painoksi. (En tehnyt tätä ja taikina vähän valui pois reunoilta, pienessä vuoassa se ei kuitenkaan ollut suuri ongelma, isossa ehkä olisi.) Paista piirakkapohjaa noin 30 minuuttia 200-asteisessa uunissa. (Folion voi poistaa noin puolessa välissä.)
Kuori perunat ja pilko ne neljään osaa – pieneen piirakkaan voi pilkkoa pienemmiksikin. Laita perunat uunivuokaan (tai jos teet isomman annoksen, pellille), kaada päälle sitruunamehu (ja kuori, jos käytät), öljy ja suola ja pyörittele perunaa niin, että mausteet ja öljy tarttuvat niihin joka puolelle. Paista perunoita 200 asteessa 35-40 minuuttia kunnes ne ovat paahtuneet kypsiksi ja ovat saaneet hieman väriä.
Poista parsoista puumainen alaosa ja kuori ne kevyesti. Leikkaa parsat kolmeen tai neljään osaan. Keitä paloja kolme minuuttia ja laita ne sitten kylmään veteen, etteivät ne kypsy enempää. Sekoita pesto, hunaja, kaprikset, oliiviöljy ja pippuri. Kokoa kaikki täytteet piirakkapohjan päälle ja pirskota päälle kastiketta.



Piirakkaan olisi sopinut hienosti vielä joku juusto, esimerkiksi mieto feta. Sekaan voisi laittaa myös jotain papuja, jotta ruoassa olisi proteiinejakin. Omasta piiraastani tuli hieman liian suolainen, mutta muuten kyllä herkullinen. Ainakin aion tehdä täytettä salaattina, se sopii laiskempiinkin päiviin ja mukaan voisi keittää vaikka kananmunia, niin olisi taatusti täyttävää.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Kuukauden kirjat, huhtikuu 2011

 En edelleenkään ehdi erityisemmin lukemaan, mutta satuin silti taas tekemään löytöjä kirjastossa. Kotona odottaa vielä aika monta kirjasto- ja divarilöytöä, mutta näihin ehdin jopa tutustumaan huhtikuussa 2011:

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia
Tykästyin Itkoseen nähtyäni Kohti-näytelmän KOM-teatterissa pari vuotta sitten, ja vielä enemmän tykästyin, kun luin syksyllä Anna minun rakastaa enemmän -romaanin. Olin taas ajatuksissani kirjastossa, enkä tälläkään kertaa tajunnut poimivani hyllystä novellikokoelman. En siis tosiaan yleensä lue novelleja, vaikken enää oikeastaan tiedä, miksi.
Itkosen novellit ovat romaaneista tuttua tyyliä, realistista ja helppolukuista. Sopivasti yhdistettynä kevyttä ja ajatuksi herättävää. Kertojat ovat keskenään mukavan erilaisia, ja kaikki aiheet jaksoivat kiinnostaa. En silti jaksanut aivan äärettömästi kiinnostua, enkä lukenut aivan kaikkia kirjan novelleja. Ehkä tässä on juuri se juttu, miksi harvemmin tartun novellikokoelmiin. Kun tarinat aina päättyvät nopeasti, ei tule sitä tarvetta jatkaa ja jatkaa kirjan lukemista, sitä että kiirehtii muissa hommissa että pääsee äkkiä taas lukemaan. Pieninä, rentouttavina paloina novellit toimivat, mutta eivät saaneet ahmimaan.

Miika Nousianen: Vadelmavenepakolainen
En muista, milloin olisin nauranut jonkun kirjan parissa yhtä paljon kuin Vadelmavenepakolaisen kanssa. Kirja oli täynnä lauseita kuten "Juha Valjakkala, Suomen lahja Ruotsille", ne suorastaan vaativat toistelua lähipiirille.
Vadelmavenepakolainen kertoo suomalaisesta miehestä, joka on mielestään kansallisuustransu, oikeasti ruotsalainen. Ja koska Ruotsi ei niin vain ota kansalaisekseen, on ryhdyttävä toimeen ja järjestettävä asia, vaikka lain rajoja venyttäen.
Tartuin Nousiaisen romaanin kuvitellen sen olevan jotain ainakin melko realistista, mutta toisin kävi, ja hyvä niin. Vadelmavenepakolainen on farssi, uskomaton yhdistelmä stereotypioita ja lukijan täysin yllättäviä juonenkäänteitä. Suosittelen, ehdottomasti.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Munkit tekevät vapun


Olen sairastellut taas reilun viikon ajan, eikä vappuakaan tullut juhlittua kovin railakkaasti, mutta munkkeja oli sentään saatava. Ja kukapa niitä minulle paistaisi, jollen minä itse. Joo, kaupasta saa tietysti myös, mutta ei ne vaan vedä vertoja ihan vastaleivotuille kotitekoisille. Enkä kyllä edes tiedä, saisiko mistään pikkumunkkeja, joita minä ehdottomasti vappuna haluan.

Minusta kotitekoisten munkkien kuuluu olla pieniä ja vähän epämääräisen muotoisia, koska sellaisia mummoni aina meille paistoi. Oli joka kerta yhtä hauskaa, kun mummolaan mennessä selvisi, että siellä on samana päivänä paistettu munkkeja. Yhtä hyviltä ne maistuvat itse tehtyinäkin. En ole siis edes yrittänyt tehdä rinkeleitä tai hillomunkkeja, enkä edes muovailemaan pikkumunkkeja tasaisiksi palleroiksi. Pienet ulokkeet sitä paitsi paistuvat kivan rapeiksi.

Vappumunkit

2 ½ dl maitoa
100 g voita
1 dl sokeria
25 g hiivaa
1 tl suolaa
8 dl jauhoja

noin 1 l (rypsi)öljyä paistamiseen
sokeria pinnalle

Lämmitä maito kädenlämpöiseksi. Sulata rasva ja sekoita maitoon (Itse pilkon rasvan maidon joukkoon ja laitan molemmat mikroon, sillä pehmeä rasva kyllä sekoittuu taikinaan.). Lisää sokeri, suola ja desi jauhoja ja murenna ja sekoita hiiva joukkoon. Lisää loput jauhot ja sekoita tasaiseksi. Taikinaa ei erityisesti tarvitse vaivata ja se jää veteläksi. Laita taikina kohoamaan noin puoleksi tunniksi.
Lämmitä öljy kattilassa. Lämmön sopivuuden voi kokeilla pienellä taikinanokareella: kun pienen taikinapallon tiputtaa öljyyn, sen pitäisi alkaa porista, nousta pintaan ja alkaa heti ruskistua. Ota ruokalusikallinen taikinaa kerrallaan, ja lisää se toisen lusikan avulla öljyyn. Kun alapuoli on ruskettunut, käännä munkki niin että se ruskettuu kaikkialta ja kypsyy. Kun munkki on kauttaaltaan ruskea, nosta se talouspaperin päälle niin että turha öljy valuu pois. Kierittele hieman jäähtyneet munkit sokerissa.

Munkeista ei tule aivan tasakokoisia, mikä kannattaa huomioida paistaessa – isompia pitää tietysti kypsentää pidempään. Onnistuin taas jättämään pari isompaa sisältä raa’aksi, ja juuri siksi tykkäänkin eniten pienistä munkeista. Ruokalusikallinen taikinaa on ihan sopivasti, sillä munkit vähän paisuvat kypsyessään.

Kaikki rasvassa keitettävä tuntuu aina minusta etukäteen suurelta urakalta, mutta ei noiden munkkienkaan paistaminen nyt lopulta niin kovin kauaa kestänyt. Samoilla rasvoilla paistuivat kuvassa taka-alalla häämöttävät kevätkääryleet, jotka myös kuuluivat vappuuni (mutta nimenomaan siis niin, että munkit ensin, sitten suolaiset, sillä niistä tarttuisi muuten öljyyn liikaa makua). Selvisin myös lähes palovammoitta, vaikka öljyn kanssa touhutessa on aina pieni jännitys ilmassa. Ainoa pieni ja vaatimaton palovamma syntyi kun tiputin taikinaa öljyyn kokeillakseni lämpötilan ja tippa öljyä roiskahti kädelle. ”Onhan sulla vielä kevätkääryleet jäljellä”, rohkaisi poikaystävä kun totesin munkkienpaiston jälkeen selvinneeni vähällä. Kehotan nyt kuitenkin varovaisuuteen, ihan kaikin mahdollisin tavoin.