Cunningham-ihanuus

Miettiessäni sopivia kirjoja luettavaksi muistin parin vuoden takaisen hyvän kokemuksen, Michael Cunninghamin Tunnit-romaanin. Niinpä tartuin ensimmäiseen kirjastosta löytyneeseen Cunninghamiin, romaaniin Samaa sukua.

Kaunista, se on paras sana kuvaamaan molempia kirjoja, Cunninghamin tyyliä. Kirjoissa on joku taianomainen tunnelma, jota on vaikea kuvailla, mutta josta pidän aivan suunnattomasti. Juuri tuo tunnelma on se, joka pitää hallussaan ja pakottaa lukemaan.

Tunnit-kirjaa voin suositella varauksetta. Virginia Woolfin Rouva Dallowayhyn perustuva kirja sai minut innostumaan Woolfista ja oli muutenkin hieno lukukokemus. Tunnit kuvaa yhtä päivää kolmen eri ajassa elävän naisen elämissä – yksi naisista on Woolf. Naisten kokemuksissa on yhtäläisyyksiä ja kaikissa myös liitekohtia Woolfiin ja Rouva Dalloway –romaaniin. 

Tunnit oli minulle niitä kirjoja, jotka jäävät mieleen pitkäksi aikaa ja pysyvät mielessä, palaavat ajatuksiin yhä uudestaan. Kaikki hahmot olivat koskettavia ja heidän kohtaloihinsa oli pakko samaistua. Ahdistus, toiveikkuus, epätoivo ja toivo jäivät kummittelemaan mieleen, mutta hyvällä tavalla.

En ole vielä lukenut Samaa sukua –romaania loppuun, mutta luulen, että sen kanssa käy samoin kuin Tunnit-romaanin. Samaa sukua ei ole aivan yhtä maaginen - luulenpa että tuo maagisuus on Woolfin ja siihen luodun yhteyden ansiota. Tämäkin kirja kuitenkin vie mukanaan. Tykkään, suosittelen.

Chiliä säilöön

Tällä viikolla on täytynyt pitää näppinsä kurissa, sillä lähes jokapäiväisen pilkkomisen jäljiltä sormet tuntuvat olevan jatkuvasti chilissä – eikä niitä siis kannata laittaa ainakaan silmien lähelle. Nyt jääkaapissa on kuitenkin kolme putelia tulisia säilykkeitä, ja käyttämättä toistaiseksi enää yksi punainen chili. Toistaiseksi sen takia, että pensaassa näyttää olevan taas uusia tulossa. Ei ehkä aivan samaan malliin kuin viime vuonna, mutta runsaasti kuitenkin.

Valmistin viikon aikana chili-valkosipulitahnaa, chilimaustettua sipulia ja paprikaa etikkaliemessä (eli jonkinlaista paprikasalaattia) ja paholaisenhilloa. Tahna on vielä kokeilematta, joten laitan sen reseptin vasta kun tiedän onko se toimiva, mutta paprikasalaattia ja paholaisenhilloa on jo kokeiltu. Eilen käytin paprikasalaattia salsassa ja tänään höystin halloumisalaatin paholaisenhillolla. Suosittelen!

Salaatissa oli paistettua paprikaa, munakoisoa ja halloumia, sekä rucolaa, tomaattia, basilikaa ja ruohosipulia. Kastikkeena käytin paholaisenhillon lisäksi sitruunamehua ja balsamicoa. Paholaisenhillon makeus toimi erinomaisesti halloumin suolaisuuden ja munakoison täyteläisen maun kanssa.

Tein paholaisenhillon vähän eri tavalla kuin viime vuonna. Laitoin tomaattimurskan sijaan vain pari kirsikkatomaattia (eli tomaattia tuli reilusti vähemmän) ja käytin sipulia. En tiedä, kuinka oikeaoppista se on, mutta samapa tuo. Hilloni on nyt aika vetelää ja paprika- ja sipulipalat erottuvat selkeästi, tomaatti varmasti olisi tehnyt siitä hillomaisempaa. Hyvää kuitenkin tuli, joskin todella tulista. Chilini ovat kesän aikana tulistuneet, vielä keskikesästä ne olivat tosi mietoja, mutta nyt ei ole mietoudesta tietoakaan.

Kesän satoa

Pähkäilen parhaillaan suunnilleen tällaisten juttujen parissa:

Kuvat välittävät kylläkin tilanteesta hieman väärän kuvan. Basilika on viimeisen viikon aikana villiintynyt täysin, ja vaikka otan siitä joka päivä lehtiä kuivumaan, se kasvaa vain entistä kovemmin – tai ehkä juurikin sen lehtien poimimisen takia. Chilejäkin pukkaa taas siihen malliin, että jotain uutta pitäisi keksiä.

Viime vuonna tein chileistä paholaisenhilloa ja salsaa, mutta nyt olisi keksittävä jotain muutakin. Ajattelin tehdä ainakin jonkunlaista chili-valkosipulitahnaa, mutta jotain muutakin olisi kiva keksiä. Ja samalla tulee muutenkin joku kummallinen halu säilöä. En ihan ymmärrä miksi. En edes tykkää suolakurkuista tai pikkelssistä. Enkä monista muistakaan etikkaan säilötyistä kasviksista (tästä poikkeuksena paprikat). Mutta sitä chilitahnaa nyt ainakin.

Hyviä säilöntävinkkejä otetaan vastaan – erityisesti jos niissä voi hyödyntää chiliä.

Vadelmaihanuutta

Kovin moni asia ei ole parempaa kuin tuoreet marjat. Yksi näistä asioista on tuoreet marjat yhdistettynä kermavaahtoon. Viikko sitten hehkutin pavlovaa, mutta tällä viikolla halusin vihdoin tehdä vadelmakakkua.

Kaurakeksipohjainen kakku oli pitkään nimipäiväkakkuni, mutta lähivuosina sitä ei juuri ole tullut tehtyä, kun en enää asu vadelmapuskien äärellä. Se onkin yksi harvoista nykyisen asuinpaikkani huonoista puolista, sillä vaikka saan kätevästi marjoja torilta, eivät ne koskaan ole yhtä hyviä kuin suoraan pensaasta syödyt tai kakun päälle kasatut.

Muistelin, ettei kakku olisi kovin hyvää enää seuraavana päivänä, mutta muistinpa väärin. Vähän pehmentyneet pohjat olivat entistä parempia ja marjatkin olivat säilyneet hyvinä rahkan joukossa.

Tämä kakku on siinä mielessä erinomainen leivottava, että ainekset löytyvät varmaankin ihan jokaisesta kaupasta, taikinan kanssa ei tarvitse varoa muuta kuin pohjien kärähtämistä uunissa ja kokoaminenkin on aika rentoa. Olen ottanut reseptin jostain lehdestä reilut kymmenen vuotta sitten, eli en nyt voi antaa alkuperäiselle tekijälle kunniaa. Ei kai tämä kuitenkaan niin kovin erikoinen resepti ole – ja juuri siksi se on toimiva ja säilynyt vuodesta toiseen. Tähän pystyy siis todistetusti lapsikin, ainakin itse pystyin jo ala-asteen loppupuolella. Kovin riittoisa tämä kakku ei ole, eli isommalle porukalle kannattaa tehdä isompi annos tai kaksi kakkua.

Kaurainen vadelmakakku (noin 8 palaa)

Pohja:

100 g voita

1 ¼ dl sokeria

1 muna

3 dl kaurahiutaleita (laitoin taas neljää viljaa)

5 rkl vehnäjauhoja

Täyte:

8 dl vadelmia

200 g maitorahkaarahkaa

2 dl kuohukermaa

sokeria

Vaahdota voi ja sokeri. Lisää muna ja sekoita tasaiseksi. Lisää kaurahiutaleet ja vehnäjauhot. Taputtele taikinasta pellille kolme pyöreää kakkua. Paista 175 asteessa noin 15 minuuttia. Jäähdytä.

Vaahdota kerma. Sekoita joukkoon rahka, sokeri. Levitä täytettä ja marjoja pohjien väliin ja kakun päälle.

Kesäkeittoa

Kesäkeitto jakaa tunteet, ja tiedän monen oudoksuvan kovasti kun aina joskus alkukesästä alan siitä haaveilla. Minua maitoliemessä keitetyt kasvikset eivät ällötä yhtään, ja voin syödä jopa kaupan valmiskeittoja (vaikka siis en yleisesti ottaen juurikaan syö valmisruokia, eikä pakastealtaan kesäkeitto kyllä tee tällä ruokalajille oikeutta). En muista edes koulussa inhonneeni kesäkeittoa.

 

Nykyään, kun kuljen lähes päivittäin Hakaniemen torin läpi tai ainakin ohi, olen alkanut suhtautua tuoreisiin vihanneksiin ylipäätään suht intohimoisesti. Ihailen kausittain muuttuvia kasviksia, sieniä ja marjoja, salaattien runsautta, kirkkaanpunaisia tomaatteja, jopa kasviksia joista en ihan äärimmäisen kovasti pidä, tai joita en ainakaan itse juuri koskaan valmista. Torin kojuissa nauriit, punajuuret, sellerit ja oikeastaan ihan mikä vaan näyttää niin herkulliselta. Ja siksi kesäkeittoakin tekee entistä enemmän mieli.

Tämä kesä oli kovin kiireinen, ja ehdin keiton tekoon vasta elokuun puolella. Onneksi kuitenkin ehdin. En ole keiton suhteen mitenkään äärimmäisen niuho, enkä tee sitä ihan kaikkien perinteiden mukaan. Laitan keittoon sipulia ja sulatejuustoa, ja jätän yleensä kukkakaalin pois, koska kahdessa kaalissa olisi aivan liikaa kahden hengen keittoon. Jonkun puristin mielestä tuollaiset voivat olla pyhäinhäväistyksiä, ja silloin kannattaa etsiä resepti jostain muualta. Tämä kuitenkin maistuu minulle. Määrät ovat suuntaa antavia, ei kai niillä nyt tällaisessa niin väliä ole.

Kesäkeitto

2 kesäsipulia

2 porkkanaa (olivat aika isoja)

n. 3 dl parsakaalin nuppuja

4 perunaa (keskikokoisia)

2 dl tuoreita herneitä

4 dl vettä

4 dl maitoa

100 g sulatejuusto (käytän yleensä koskenlaskijaa)

Suolaa ja pippuria

Persiljaa (mieluiten tuoretta)

Pilko kaikki kasvikset mieleisiksesi paloiksi – porkkana kannattaa pilkkoa aika pieneksi, sillä muuten se kypsyy pitkään. Silppua persilja. Kuullota sipulia ja tomaattia hetki öljyssä. Lisää vesi ja anna kiehua viitisen minuuttia. Lisää perunat. Keitä kymmenisen minuuttia, niin että porkkanat ja perunat alkavat tuntua hieman pehmeiltä. Lisää parsakaalit ja keitä taas viitisen minuuttia. Lisää maito, pippuri ja persilja (osan persiljasta voi jättää laitettavaksi valmiin keiton pinnalle) sekä herneet. Keitä, kunnes kasvikset ovat kypsiä. Lisää juusto ja anna sen sulaa. Tarkista vielä maku ja lisää tarvittaessa suolaa – suolaa ei siis kannata ainakaan kovasti laittaa ennen juuston lisäämistä.

Kesän paras kakku: pavlova

Tykkään kaikenlaisista täytekakuista, mutta tuoreista marjoista tehdyt kermaa sisältävät kakut taitavat kuitenkin olla suosikkejani. Mansikkakakuista on vaikea valita suosikkia, mutta jos joku täytyy valita, taitaa se olla pavlova. Pavlova on helppo tehdä ja mansikoiden, marengin ja kermavaahdon yhdistelmä on yksinkertaisesti täydellisyys.

Pavlovasta on helppo tehdä myös suklaaversio (kuten kuvassa), mutta se taitaisi sopia paremmin vadelmien kanssa, mansikoiden  kanssa sopii mielestäni paremmin ihan tavallinen marenki. Suklaaversiossa maissitärkkelys vain korvataan kaakaojauheella.

On pavlovassa vikansakin: se ei sovi isoihin juhliin, ei ainakaan meillä kun kuuden valkuaisen kakku tulee syötyä neljän hengen porukalla. Pavlova ei myöskään sovi säilyteltäväksi, vaan on parasta heti tuoreeltaan. Marenki vettyy aika nopeasti, joten kannattaa täyttää kakku mahdollisimman viime hetkellä.

Mutta on se hyvää. Ehkä vielä täytyy ehtiä tehdä yksi, kun marjoja on saatavilla.

Pavlova

4 valkuaista

2 2/3 dl sokeria

1 tl valkoviinietikkaa tai sitruunamehua

1/2 tl vaniljasokeria

2/3 rkl maissitärkkelystä tai kaakaojauhetta

Päälle:

kermavaahtoa ja marjoja

Vatkaa valkuaiset ja sokeri kovaksi vaahdoksi. Lisää etikka tai sitruunamehu ja maissitärkkelys tai kaakaojauhe (molemmat kannattaa siivilöidä taikinaan). Vaahdon täytyy olla niin paksua, että kun vatkaimet nostaa siitä, se jää huipuiksi, jotka pysyvät pystyssä lähes kokonaan.

Levitä vaahto pellille ympyräksi ja tee reunoista hieman korkeammat kuin keskustasta voit myös pursottaa pohjan ja tehdä reunoille ruusukkeet – itse vain pidän rennosta pavlovasta, jonka päälle kasataan iso kasa kermavaahtoa ja marjoja. Paista kakkua 120-asteisessa uunissa 1 ½ tuntia – pinnan pitää hieman halkeilla. Kypsän pohjan kuuluu kuitenkin olla sisältä pehmeää ja tahmeaa. Levitä kermavaahto ja marjat pohjan päälle ja tarjoile mahdollisimman pian.

Kuukauden kirjat, heinäkuu 2011

Niinhän sitä luulisi, että kesällä ehtisi lukea tavallista enemmän, kun töissä on normaalia rauhallisempaa (eli ei ylitöitä) ja lomaakin sentään viikko. Mutta ei, heinäkuun kaikki viikonloput olivat täynnä menoja, lähinnä monenlaisia musiikkitapahtumia ja -elämyksiä (niistä voisin kirjoittaa jonkun koosteen myös). kesäkuun lopussa päätimme jopa perustaa lukupiirin kaveriporukalla, mutta sekään ei innostanut lukemaan tavallista enemmän. 

No, eihän ihmisen tietenkään tarvitse lukea jos ei siltä tunnu, mutta hieman harmittaa etten tullut tarttuneeksi mihinkään ihanaan kesäkirjaan - siis sitä alkukesän Twisted riveriä lukuun ottamatta. Koetan korjata asian nyt elokuussa ja tartuin eilen Isabel Allenden Auroran muotokuvaan. Se olkoon elokuun iltojeni seuralainen, varmaankin sopivaa luettavaa vihdoin siedettävässä kunnossa olevalla parvekkeellamme, joka nyt hieman viileämpien säiden myötä on varmaankin jo ihan mukava paikka lueskeluun. Allendeen tarttuminen sai minut ymmärtämään myös sen, etten ole koko kesänä lukenut yhtään naiskirjailijoiden kirjaa. Ehkä se tässä onkin vikana, liikaa miehisyyttä samaan syssyyn.

Vähän lukupiiristämme: tarkoituksenamme on lukea monenlaisia kirjoja ja jutella niistä ihan mutu-pohjalta. Kirjallisuutta opiskelleena lupasin kantaa vastuun kirjojen valitsemisesta ja jonkinlaisista pohjustuksista keskusteluille. Tärkein tarkoitus lukupiirissä on kuitenkin löytää jotain uutta luettavaa, kenties joskus tutustua johonkin klassikkoon, mutta yleisesti vain lukea ja jutella luetusta niin kuin parhaalta tuntuu. Porukassamme on monenlaisia lukijoita, joten kaikki liian pitkät tai raskaat kirjat ovat ainakin nyt alkuun poissuljettuja.

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Nappasin Vanhuksen ja meren vanhempien hyllystä sillä ajatuksella, että olisihan se hyvä tuokin lukea. Olin katsellut kirjaa aiemmin ja aina hylännyt sen - Hemigway ei ole koskaan tuntunut olevan ihan minua varten. Vanhus ja meri tuli kuitenkin luettua kahdella lukukerralla ja melko kivuttomasti. Se on lyhyt ja aika helppo kirja, jota varmaan kannattaa kokeilla, jos Hemingway jo nimellään pelottaa.
Romaanin nimi kertoo aika kattavasti kirjan tarinan: vanha kalastaja ei ole saanut saalista pitkään aikaan, kun hän lähtee merelle ja onkeen tarttuu uskomattoman iso kala. Kirja keskisttyy miehen ajatuksiin yksinäisessä veneessä keskellä merta, hänen taisteluunsa kalan kanssa, ajatuksiinsa vanhuudesta ja menetyksistä.

Parasta kirjassa oli sen tyyli, keskityin vain nauttimaan tekstistä, sen yksinkertaisuudesta ja selkeydestä. Olin odottanut jotakin raskasta, mutta yllätyin positiivisesti. tämänhän lukikin ihan mielellään!

Nick Hornby: Poika

Olen lukenut Pojan joskus vuosia sitten, ja nähnyt elokuvan lukuisia kertoja, mutta kun valitsin kirjan poikaystävälle festarimatkan luettavaksi, en malttanut pysyä itse siitä erossa. Edellinen kokemukseni Hornbystä oli vielä kirkkaana mielessä, ja jaksan loputtomiin naureskella Pojan elokuva version vitseille. Halusinkin nähdä, naurattaisiko kirjakin, ja pitäisinkö siitä enemmän, kuin ensimmäisellä lukukerralla, josta jäi jotenkin epämääräisen tyytymätön olo kaikesta hyvästä ja hauskasta huolimatta.
Nyt Hornbyn kuiva, vähäeleinen huumori puri ja luin kirjaa aina kun se ei ollut poikaystävän käsissä. Jossain vaiheessa kirjan toisella puoliskolla tarina tuntuu jäävän vähän junnaamaan - tämän muistin ensimmäiseltäkin lukukerralta - ja lukeminen on jonkin aikaa vähän puuduttavaa, mutta loppua kohden taas paranee. 

Poika on siis tarina turhantoimittaja-Willistä, joka elää isänsä rahoilla ja tekeytyy yksihuoltajaksi saadakseen naisia, sekä hieman oudosta Marcus-pojasta, jonka elämää hankaloittavat koulukiusaaminen ja äiti, joka elää aivan omassa todellisuudessaan. Näiden erikoisten hahmojen yllättävästä kohtaamisesta ja tutustumisesta seuraa kaikenlaisia kommelluksia.

Hornby osaa luoda hauskoja ja kiinnostavia hahmoja ja hänen huumorinsa on hienosti pienissä yksityiskohdissa, sivuhuomautuksissa ja henkilöiden eleissä. Niissä on tämänkin romaanin vahvuus. Pienten huvittavien yksityiskohtien kasautumat muodostavat välillä kutkuttavia tilanteita, joiden kehittymistä on pakko saada seurata.

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Valitsimme Itkosen uusimman lukupiirimme ensimmäiseksi kirjaksi, sillä kaikki olivat lukeneet Itkosta aiemminkin, ja arvioimme, että Seitsemäntoista olisi sopivan helppo aloituskirja. Lisäksi sitä löytyi pääkaupunkiseudun kirjastoista kiitettävästi. Vaan eipä se tainnutkaan aivan niin helppo olla.

Jotenkin Seitsemäntoista ahdisti minua aivan uskomattoman paljon. Itkosen ilmeisesti tarkoituksella  ärsyttäväksi ja paikoin epäuskottavaksi tarkoittamat hahmot olivat juuri sellaisia niin täysin, että useammin kuin kerran teki mieli jättää kirja kesken.

Romaanin tarinaa on hiukan hankala selittää: se on toisaalta tarina kirjailija Julius Ilosesta ja hänen romaanista Henrikistä, toisaalta se on tarina Ilosen vanhasta tutusta Päivistä, toisaalta selkeimpänä tarinana on kertomus Henrikistä. Romaani sisältää hyvin perinteistä tarinankerrontaa useasta näkökulmasta, Ilosen kirjeitä sekä ajatuksenvirtaa.

Luulen, että minun on sulateltava tätä romaania vielä hetki, ennen kuin pääsen yli sen hahmojen ärsyttävyydestä, ja pystyn näkemään niin sanotusti metsän puilta.