Tajuan vasta nyt, että tulipa marraskuussa luettua kaksi romaania, jotka molemmat kertovat nuorista naisista New Yorkissa. Molemmat teokset ovat kevyttä ja helppoa luettavaa, molemmissa kuvataan naisten vaatteita, koruja ja ulkoasua. Silti ne ovat kovin erilaisia ja jättivät minut aivan erilaisiin tunnelmiin – toinen ihastuneisiin, toinen tylsistyneen pettyneisiin.
Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
Ensimmäinen ja tärkein asia, jonka tästä kirjasta haluan sanoa: se on pieni helmi. Nopealukuinen, hyvälle mielelle saava, sopivan kepeä ja taitavasti kirjoitettu. Helmi.
Klassikkoihin tarttuessaan ja klassikkokirjailijoihin ensimmäistä kertaa tutustuessaan ei aina tiedä miten suhtautua: on aikamoinen paine löytää edes jotain hienoa, jotain kehuttavaa. Pitäisi tykätä, arvostaa, ymmärtää. Toisaalta aika usein on niin, että ainakin osa merkittävien teosten merkityksestä johtuu siitä, miten ne ovat aikanaan uudistaneet kirjallisuutta, ja se uudistuksellisuus voi nykyisin tuntua kovinkin tavanomaiselta. Merkittävätkin teokset ovat aikansa tuotteita, eikä aika ole niille aina kovin armollinen. Eikä mikään teos miellytä kaikkia – ja usein arvostetuimmat ovat juuri niitä, joita moni ei ymmärrä.
Aamiainen Tiffanylla ei kuitenkaan aiheuttanut minkäänlaista ahdistusta. Se tuntui ensimmäiseltä sivulta lähtien pelkästään miellyttävältä ja kiinnostavalta. Aamiainen Tiffanylla sai minut hymyilemään.
Romaanin keskiössä on Holly Golightly, Manhattanin seurapiirien kaunotar. Tarinan kertojana on Hollyn naapurissa asuva kirjailija, johon – kuten moniin muihinkin – Holly tekee suuren vaikutuksen. Ihastuttava Holly tuntuu huonoista tavoistaan, epämääräisistä seuralaisistaan ja suoranaisesta röyhkeydestään huolimatta hurmaavan kaikki tapaamansa miehet. Juuri enempää romaani ei kerrokaan, sillä se on todellakin pieni helmi, tunnelmapala.
Tämän kirjan parissa olisin viihtynyt pidempäänkin, mutta toisaalta, on taitoa osata lopettaa ajoissa, kertoa juuri sopivasti ja jättää loppu lukijan mielikuvitukselle. Ihana Holly jää yhtä lailla salaperäiseksi hahmoksi lukijalle kuin häntä ihaileville miehillekin.
Lauren Weisberger: Haluan Harry Winstonin
Pohdiskelin Weisbergerin romaania ja sen lajityyppia, chick litiä ja aiemmassa postauksessani, mutta siinä itse kirjan tarkastelu jäi vähän vähemmälle. Jääköön lajityypin ja viihde-kategorian pohdiskelu vähemmälle, ja keskitytään kirjaan ja lukukokemukseen. Mainittakoon heti alkuun: romaanin nimen Harry Winston viittaa korumerkkiin, ei mieheen. Tämä tieto helpotti ainakin minua kovasti.
Weisbergerin romaani kertoo kolmesta newyorkilaisesta ystävyksestä: Leighstä, Adrianasta ja Emmystä, jotka painiskelevat lähestyvän kolmekymmenvuotispäivän tuomien paineiden kanssa. Aviomies pitäisi jo löytää, lapsiakin pitäisi ehkä hankkia, uraa edistää. Paineet ja toiveet mielissään he sopivat kukin muuttavansa elämänsä vuodeksi, mitä se sitten kullekin tarkoittaakaan.
Haluan Harry Winstonin on hyvin amerikkalaista viihdettä, ja vahvasti sen arvojen mukainen. Juuri se tässä kirjassa eniten mättikin. Naisten tunteisiin on paikoitellen helppo samaistua. Ihan samoista asioista täällä Helsingissäkin puhutaan, että pitäisikö jo mennä naimisiin, milloin niitä lapsia hankitaan, mitä sitä oikeastaan haluaa työkseen tehdä ja jos elämä joskus tuntuu tylsältä, pitäisikö sitä muuttaa ja jos niin mihin suuntaan. Ulkonäköpohdinnoissakin on toki paljon tuttua, samoin naisten keskinäisissä keskusteluissa ja tavassa olla yhdessä.
Mutta silti, ärsyttävän jenkkiläistä. Liikaa tuotemerkkejä, liikaa ulkonäköpohdintaa (kyllä se nyt kuitenkin aika pitkälti tuli jo teini-iässä käytyä läpi), aivan liian ahtaat sukupuoliroolit ja aivan liian iso paino sille avioliitolle. Kun juonenkäänteetkin ovat vielä kovin ennalta arvattavia, niin pakosti siinä lukija turhautuu, vaikka tarina välillä ihan hyvin kulkeekin, ja asetelmakin voisi olla ihan kiinnostava. Ja mikä tässä jenkkiviihteessä on vikana: herkulliset, ratkaisevat hetket jotenkin aina joko hypätään yli, kuitataan parilla lauseella tai kuvataan niin uskomattoman huonosti, ettei niistä kyllä mitään kliimakseja pääse syntymään.
Weisbergerin romaanin lukee kyllä helposti. Kieli on helppolukuista – ei mitenkään erityisen kiinnostavaa – ja tarina etenee ihan mukavaa vauhtia. Tuttua, kovin tuttua. Jos on joskus katsonut amerikkalaisia viihdesarjoja (ja kuka ei ole?), osaa kyllä tämän tavan kertoa, ei se kirjassa ole yhtään erilaista. Tuttuus on tavallaan ihan ok, jos haluaa rentoutua ja niin sanotusti laittaa aivot narikkaan. Pienet kliseisyydetkin antaisi anteeksi, jos tarina lunastaisi lupauksensa ja lähtisi jossain välissä kunnolla kiinnostaville tai edes vähän yllätyksellisille raiteille – ja jos ei tulisi niitä antikliimakseja. Jos siihen onnelliseen loppuun edes voisi olla kunnolla tyytyväinen. Mutta kun ei niin ei. Loppu jätti pelkästään turhautuneen, tylsistyneen ja siksi ärsyyntyneen olon. Ei hyvä, ei.
