lauantai 24. joulukuuta 2011

Krokotiili Gena ja muita jouluherkkuja



No mutta mikäs se tässä on? No sehän on tietenkin Krokotiili Gena -piparkakku! En ole mikään suurista suurin piparkakkujen ystävä, mutta kyllä näitä nyt pari täytyy nauttia.

Pipareiden lisäksi aion tänään lappoa lautaselleni ainakin Pastanjauhajien aivan erinomaista punajuuripaistosta ja dijonnaise-papuja, jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan ovat nopeasti keitettyjä vihreitä papuja, joille sekoitetaan kastike dijon-sinapista ja majoneesista (suhteella puolet ja puolet, ja sekoitetaan vähän jäähtyneiden papujen sekaan, niin että niihin kaikkiin tarttuu kastiketta, mutta eivät ui siinä). Lisäksi suunnitelmissa on salaatti, johon rucolan ja jonkun muun vihreän salaatin lisäksi tulee tummia viinirypäleitä (koska viikunoita ei kaupasta löytynyt...), purjosipulia ja mozzarellaa ja kastikkeeksi jonkinlainen vinagrette, varmaankin kanelilla mautettuna. Huomenna olisi tarkoitus tehdä bataatista laatikkoa. Juuri äsken sain valmiiksi myös seuraavan herkun:




Portviinimarinoitu punasipuli

2 pientä punasipulia
tilkka öljyä
1 1/2 rkl sokeria
1/2 dl punaviinietikkaa
3/4-1 dl portviiniä
suolaa, mustapippuria


Leikkaa sipuli suikaleiksi. Laita sipuli öljyyn pannulle kuullottumaan ja ripottele joukkoon sokeri. Kuullota pari minuuttia, niin että sipuli alkaa hieman pehmetä. Lisää etikka, ja sekoita hetki niin että etikka haihtuu lähes kokonaan. Lisää sitten portviini ja ripaus suolaa ja pippuria. Kun portviini on haihtunut lähes kokonaan, maista sipulia ja lisää tarvittaessa suolaa, sokeria tai pippuria.
 ---

Loppujoulun aionkin käyttää lukemiseen ja korvatulehduksen paranteluun. Paketista paljastui jo vuoden Finlandia-kirja, eli Rosa Liksomin Hytti numero 6, ja vielä tuolla on pari pakettia avattavana. Luvassa lienee siis lähiaikoinakin enemmän kirja- kuin ruokapostauksia.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Kuukauden kirjat, marraskuu 2011

Tajuan vasta nyt, että tulipa marraskuussa luettua kaksi romaania, jotka molemmat kertovat nuorista naisista New Yorkissa. Molemmat teokset ovat kevyttä ja helppoa luettavaa, molemmissa kuvataan naisten vaatteita, koruja ja ulkoasua. Silti ne ovat kovin erilaisia ja jättivät minut aivan erilaisiin tunnelmiin – toinen ihastuneisiin, toinen tylsistyneen pettyneisiin.

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla

Ensimmäinen ja tärkein asia, jonka tästä kirjasta haluan sanoa: se on pieni helmi. Nopealukuinen, hyvälle mielelle saava, sopivan kepeä ja taitavasti kirjoitettu. Helmi.

Klassikkoihin tarttuessaan ja klassikkokirjailijoihin ensimmäistä kertaa tutustuessaan ei aina tiedä miten suhtautua: on aikamoinen paine löytää edes jotain hienoa, jotain kehuttavaa. Pitäisi tykätä, arvostaa, ymmärtää. Toisaalta aika usein on niin, että ainakin osa merkittävien teosten merkityksestä johtuu siitä, miten ne ovat aikanaan uudistaneet kirjallisuutta, ja se uudistuksellisuus voi nykyisin tuntua kovinkin tavanomaiselta. Merkittävätkin teokset ovat aikansa tuotteita, eikä aika ole niille aina kovin armollinen. Eikä mikään teos miellytä kaikkia – ja usein arvostetuimmat ovat juuri niitä, joita moni ei ymmärrä.

Aamiainen Tiffanylla ei kuitenkaan aiheuttanut minkäänlaista ahdistusta. Se tuntui ensimmäiseltä sivulta lähtien pelkästään miellyttävältä ja kiinnostavalta. Aamiainen Tiffanylla sai minut hymyilemään.

Romaanin keskiössä on Holly Golightly, Manhattanin seurapiirien kaunotar. Tarinan kertojana on Hollyn naapurissa asuva kirjailija, johon – kuten moniin muihinkin – Holly tekee suuren vaikutuksen. Ihastuttava Holly tuntuu huonoista tavoistaan, epämääräisistä seuralaisistaan ja suoranaisesta röyhkeydestään huolimatta hurmaavan kaikki tapaamansa miehet. Juuri enempää romaani ei kerrokaan, sillä se on todellakin pieni helmi, tunnelmapala.

Tämän kirjan parissa olisin viihtynyt pidempäänkin, mutta toisaalta, on taitoa osata lopettaa ajoissa, kertoa juuri sopivasti ja jättää loppu lukijan mielikuvitukselle. Ihana Holly jää yhtä lailla salaperäiseksi hahmoksi lukijalle kuin häntä ihaileville miehillekin.

Lauren Weisberger: Haluan Harry Winstonin

Pohdiskelin Weisbergerin romaania ja sen lajityyppia, chick litiä ja aiemmassa postauksessani, mutta siinä itse kirjan tarkastelu jäi vähän vähemmälle. Jääköön lajityypin ja viihde-kategorian pohdiskelu vähemmälle, ja keskitytään kirjaan ja lukukokemukseen. Mainittakoon heti alkuun: romaanin nimen Harry Winston viittaa korumerkkiin, ei mieheen. Tämä tieto helpotti ainakin minua kovasti.

Weisbergerin romaani kertoo kolmesta newyorkilaisesta ystävyksestä: Leighstä, Adrianasta ja Emmystä, jotka painiskelevat lähestyvän kolmekymmenvuotispäivän tuomien paineiden kanssa. Aviomies pitäisi jo löytää, lapsiakin pitäisi ehkä hankkia, uraa edistää. Paineet ja toiveet mielissään he sopivat kukin muuttavansa elämänsä vuodeksi, mitä se sitten kullekin tarkoittaakaan.

Haluan Harry Winstonin on hyvin amerikkalaista viihdettä, ja vahvasti sen arvojen mukainen. Juuri se tässä kirjassa eniten mättikin. Naisten tunteisiin on paikoitellen helppo samaistua. Ihan samoista asioista täällä Helsingissäkin puhutaan, että pitäisikö jo mennä naimisiin, milloin niitä lapsia hankitaan, mitä sitä oikeastaan haluaa työkseen tehdä ja jos elämä joskus tuntuu tylsältä, pitäisikö sitä muuttaa ja jos niin mihin suuntaan. Ulkonäköpohdinnoissakin on toki paljon tuttua, samoin naisten keskinäisissä keskusteluissa ja tavassa olla yhdessä.

Mutta silti, ärsyttävän jenkkiläistä. Liikaa tuotemerkkejä, liikaa ulkonäköpohdintaa (kyllä se nyt kuitenkin aika pitkälti tuli jo teini-iässä käytyä läpi), aivan liian ahtaat sukupuoliroolit ja aivan liian iso paino sille avioliitolle. Kun juonenkäänteetkin ovat vielä kovin ennalta arvattavia, niin pakosti siinä lukija turhautuu, vaikka tarina välillä ihan hyvin kulkeekin, ja asetelmakin voisi olla ihan kiinnostava. Ja mikä tässä jenkkiviihteessä on vikana: herkulliset, ratkaisevat hetket jotenkin aina joko hypätään yli, kuitataan parilla lauseella tai kuvataan niin uskomattoman huonosti, ettei niistä kyllä mitään kliimakseja pääse syntymään.

Weisbergerin romaanin lukee kyllä helposti. Kieli on helppolukuista – ei mitenkään erityisen kiinnostavaa – ja tarina etenee ihan mukavaa vauhtia. Tuttua, kovin tuttua. Jos on joskus katsonut amerikkalaisia viihdesarjoja (ja kuka ei ole?), osaa kyllä tämän tavan kertoa, ei se kirjassa ole yhtään erilaista. Tuttuus on tavallaan ihan ok, jos haluaa rentoutua ja niin sanotusti laittaa aivot narikkaan. Pienet kliseisyydetkin antaisi anteeksi, jos tarina lunastaisi lupauksensa ja lähtisi jossain välissä kunnolla kiinnostaville tai edes vähän yllätyksellisille raiteille – ja jos ei tulisi niitä antikliimakseja. Jos siihen onnelliseen loppuun edes voisi olla kunnolla tyytyväinen.  Mutta kun ei niin ei. Loppu jätti pelkästään turhautuneen, tylsistyneen ja siksi ärsyyntyneen olon. Ei hyvä, ei.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Kuin karkkia: pekaanipiirakka



Kun on kerrankin neljä päivää vapaata, niin mitäpä muuta sitä tekisikään, kuin leipoisi ja lukisi. 

Pääsin vihdoin kokeilemaan pekaanipähkinäpiirakkaa, ja siitähän tuli aivan erinomaista. Kyllä ne ameriikkalaiset osaa. Kuin karkkia, suorastaan.Ja mikä parasta, tämä on taas niitä reseptejä, joiden kanssa on aika vaikea kamalasti sössiä, kunhan vaan muistaa olla polttamatta tekelettään.

Piirakka sopisi hyvin vaikka joululeivonnaiseksi, sen takaavat siirappi ja pähkinät. Suosittelen kuitenkin tarjoamaan ainakin lämpimän piiraan kanssa vaikka vaniljajäätelöä tai –kastiketta, sen verran makeasta herkusta on kyse. Reseptiin voisi ehkä myös halutessaan lisätä suklaata tai vaikka sulattaa suklaata valmiin piirakan päälle. Mutta sitten taidettaisiin mennä täydellisesti karkin puolelle.

Reseptissä käsketään pilkkomaan pähkinät rouheeksi. En itse aivan noudattanut tätä ohjetta, ja (lähes) kokonaisista pähkinöistä kyllä syntyykin kaunis piirakka. Leikkaamisen kanssa voikin sitten olla hankalampaa, sillä paistettukaan pähkinä ei kovin helposti kakkulapion avulla halkea. Ainakin minä sain kyllä pohjastakin sen verran rapeaa, että veistä piti joka tapauksessa käyttää apuna. Pohjakin oli siis lähempänä keksiä kuin pehmeää piirakkapohjaa. Ei siis kannattane pelästyä, jos tuntuu ettei kakkulapio tähän piiraaseen tehoa.



Pekaanipiirakka

Pohja:
4 dl vehnäjauhoja
120 g voita
2 rkl sokeria
½ dl vettä
Täyte
70 g voita
1 dl sokeria
1,5 dl siirappia
2 kananmunaa vatkattuina
2 tl vaniljasokeria
120 g pekaanipähkinöitä

Nypi voi, jauhot ja sokeri yhteen. Lisää vesi ja sekoita tasaiseksi – jos tuntuu, että taikina jää kovin muruiseksi, lisää hieman vettä. Laita taikina jääkaappiin 15 minuutiksi.
Kauli taikina ohueksi levyksi ja siirrä se pyöreään piirakkavuokaan (halkaisija noin 24 cm).  Pistele pohjaan reikiä haarukalla. Nosta vielä 15 minuutiksi jääkaappiin.
Peitä taikina leivinpaperille ja levitä sille kuivia papuja tai herneitä painoksi. Paista 200-asteisessa uunissa 10 minuuttia. Poista pavut ja leivinpaperi ja paista vielä 5 minuuttia.
Sulata voi, sokerit ja siirappi varovasti kattilassa. Nosta liedeltä ja vatkaa nopeasti sekaan kananmunat. Murskaa pähkinät karkeaksi rouheeksi ja lisää täytteeseen. Kaada täyte piirakkapohjalle. Paista piirakkaa 180-asteisessa uunissa 35 minuuttia.