sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Amerikkalaiset ne osaa: omenapiirakkaa Vermontin malliin

Joskus sitä tuntee itsensä tyhmäksi. Kuten silloin kun googlailee omenapiirakkareseptiä, miettii että joku sellainen amerikkalaistyylinen (makea, runsas) voisi olla juuri nyt maistua, kiroaa epämääräisiä nettireseptejä eikä jaksa keskittyä niin paljon että löytäisi juuri sen oikean – ja tajuaa omistavansa aikasen monta keittokirjaa, joissa kyllä on moniakin omenapiirakkaohjeita. Ja että sitä amerikkalaistyylistä voisi etsiä vaikkapa Amerikan herkut –kirjasta.



Niinpä niin, himoan aina uusia keittokirjoja, vaikka en ole kokeillut jo hyllystä löytyvien resepteistä varmasti edes neljäsosaa, ja Vermont Apple Pie –niminen herkkukin oli jäänyt testaamatta. Sen vieressä ei ole kuvaa (ja kuvat ovat minulle aika tärkeitä kokkailussa), joten en ollut edes lukenut reseptiä, vaikka kirjaa on muuten tullut selailtua aika tarkasti. Resepti houkutteli: ohut pohja oli juuri sitä mitä halusinkin, ja omenien päälle ripoteltavat piparimurut ja siirappi kuulostivat mahtavilta. Pakko kokeilla, kun keittiössä odotti kassillinen anopin omenapuun erinomaisia tuotoksia.

Piiras oli jo raakana aika herkullisen näköinen.
 
 
Jill ja Joyce Parkerin Amerikan herkut –kirjassa olisi ollut ohje amerikkalaiseen piirastaikinaan, mutta tein pohjaksi kuitenkin tavallisen murotaikinan. Sitä jäi annoksesta vähän yli, mutta sehän ei haittaa, kun lopusta voi tehdä keksejä. Vaahterasiirappiakaan minulta ei löytynyt, joten ajattelin korvata sen tavallisella siirapilla. Kun siirapin lisäämisen hetki koitti, totesin siirappini jähmettyneen sen verran pahasti, että sitä ei enää oikein saanut irtoamaan purkista. Hätäratkaisuna ripottelin piirakan pinnalle ehkä kolmisen ruokalusikallista fariinisokeria. Hyvää tuli, mutta jäi vähän mietityttämään, mistä jäin paitsi. Ensi kerralla sitten siirappia.

Tämä on taas näitä leivoksia, jotka tulee helposti hotkaistua hetkessä. Piiraan olisi hyvin voinut tehdä aika korkeareunaisessa vuoassa ja laittaa täytettä enemmän – käytin itse vain kuusi pienehköä omenaa, vaikka alkuperäisohjeessa omenia oli ”8-10”. Luulen, että syvemmässä vuoassa, enemmillä omenilla ja sen siirapin kanssa piiraasta olisi tullut mehevämpi ja makeampi, eli riittoisampi.

Piparimuruseos on muuten aivan mahtavaa. Sitä voisi hyvin käyttää jonkinlaiseen omenapaistokseen (eli sellaista taitaa olla luvassa huomenna, kun eilisiltana valmistunut piirakka on jo syöty). Korvasin muuten osan pähkinärouheesta mantelilla, ja luulenpa että manteli toimisi ihan yksinäänkin. Ainakin minun pähkinäallergikko kaverini voivat syödä mantelia, ja siksi on kiva kun sitä voi käyttää.

Vermontin omenapiiras

Murotaikina:
150 g voita
4 dl vehnäjauhoja
½ dl sokeria
1 kananmuna

Nypi jauhot ja sokeri voin joukkoon. Lisää muna ja sekoita tasaiseksi. Älä vaivaa liikaa. Laita taikina hetkeksi jääkaappiin jähmettymään. Painele hieman jähmettynyt taikina piirakkavuoan pohjalle ja reunoille.

Täyte:
Omenoita (vuoan, omenoiden koon ja oman maun mukaan 6-10)
1 dl sokeria
1 ½ dl piparkakkuja murusina
1 rkl vehnäjauhoja
½-1 tl kanelia
1 dl rouhittuja (saksan)pähkinöitä tai mantelirouhetta
50 g sulatettua voita
¾ dl (vaahtera)siirappia tai fariinisokeria

Kuori omenat ja pilko ne lohkoiksi tai kuutioiksi. Sekoita sokeri, piparinmuruset, jauho, kaneli, pähkinät ja voi muruseokseksi. Levitä puolet omenoista piirakkapohjan päälle. Ripottele päälle puolet muruseoksesta. Asettele loputkin omenat vuokaan ja ripottele loput muruseoksesta niiden päälle.
Paista 175 asteessa noin 50 minuuttia. Kuumenna siirappi lähes kiehuvaksi ja kaada se omenien päälle (tai ripottele fariinisokeria). Paista piirakkaa vielä 10-15 minuuttia.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Tomaattinen keikautus

Kunnia sille jolle kunnia kuuluu: tätä(kään) herkkua en olisi keksinyt tehdä ilman Pastanjauhajia. Sieltä ensimmäisenä bongasin keikausversion tomaattipiiraasta ja päätin, että sellaista olisi saatava. Ja kun yhtenä perjantaina tajusin kotoani löytyvän sekä tomaatteja että parmesaania, oli pakko komentaa poikaystävä kauppaan hakemaan voitaikinaa.



Minulla ei tietenkään ole uunin kestävää paistinpannua. Monenlaisia pannuja ei laatikoihin mahdu, ja jouduin sitä paitsi kieltäytymään äidin tarjoamasta valurautapannusta senkin takia, etten jaksanut kunnolla edes nostaa sitä. Tekele onnistui kuitenkin ihan hyvin niinkin, että paistoin tomaatteja ensin pannulla ja kaadoin ne sitten uunivuoan pohjalle. Voihan se olla, että joku makuhippunen jäi nyt sitten paistinpannuun, mutta kyllä se keikauskakku hyvältä silti maistui. Muuntelin ohjetta muutenkin, kuten tapoihini kuuluu.

Tomaattien, basilikan ja voitaikinan ystävänä tykkäsin tästä todella paljon – jos ei välitä voitaikinasta, niin ei tätä kyllä kannata tehdä. Minulle tämä oli erinomainen iltapala, ja söimmekin koko annoksen kerralla. Oli se ehkä vähän liikaa, mutta minkäs sitä voi kun itsehillintä pettää.

Leivokseen ei mennyt ihan koko pakettia voitaikinaa, ja lopusta sai kätevästi juustotikkuja (kun se parmesaanikin oli siinä esillä). Nekin tuli naposteltua heti.

Tämä on taas tällainen resepti, jossa määriä on vähän vaikea sanoa – taikinaa niin, että koko vuokaan riittää sentin kerros ja tomaatteja niin, että ne puolikkaina täyttävät vuoan pohjan. Basilikaa ja juustoa ihan oman maun mukaan. Jos tahtoo paksumman tai ohuemman pohjan, enemmän tomaatteja tai jotain vastaavaa, niin siitä vaan – tuskin tuo pilalle menee.

Tomaattikeikauskakku

Voitaikinaa (n. 300g)
Kirsikkatomaatteja (n. 20 kpl)
30 g voita
oliiviöljyä
3 rkl sokeria
suolaa
mustapippuria
basilikaa
(chiliä)
parmesaania raastettuna tai palasina (n. 1 dl)

Kauli voitaikina noin sentin paksuiseksi ja leikkaa siitä uunivuoan kokoinen pala. Puolita tomaatit. Itse pilkoin vielä pätkän chiliä sekaan, mutta se ei ole pakollista – laitoin vaan kun sitä sattui olemaan. Laita voi, öljy ja sokeri paistinpannuun ja lämmitä. Kun sokeri on sulanut, lisää pannuun tomaatit ja mausteet. Anna tomaattien lämmitä noin minuutti. 

Asettele tomaatit uunivuoan pohjalle leikkauspinta pohjaa vasten. Kaada päälle liemi paistinpannun pohjalta. Peitä tomaatit taikinalla.

Paista 225-asteisessa uunissa noin 20 minuuttia, kunnes taikina on kypsää. Anna jäähtyä hetki ja keikauta ympäri lautaselle. Ripottele päälle parmesaania ja halutessasi tuoretta basilikaa.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Chilisäilöntää, osa 2





Ylläoleva kuva on otettu parvekkeellani eilen. Chilissäkin on taas vaihteeksi monta pientä hedelmän alkua, eli säilöäkin vielä pitänee. Lupailin kirjoittaa chili-valkosipulitahnan ohjeen, kunhan se on testattu. No, nyt on. Tahna on säilynyt hyvin jääkaapissa, ja hoitaa kyllä hommansa, eli tulista on. Eilen laitoin kaksi teelusikallista salsasatsiin ja oli kyllä tulista.

Halusin tehdä tahnan, jota voisin lisäillä lähes ruokaan kuin ruokaan. Käytän valosipulia ja chiliä niin paljon, että niiden yhdistelmällä kyllä on käyttöä. Yleispätevyyden takia en halunnut tehdä tahnasta liian makeaa tai etikkaista. Jonkun verran sokeria ja etikkaa silti laitoin, samoin suolaa, sillä ne auttavat säilyvyydessä. Eivät ne silti tunnu haittaavan, sillä tahna on niin tulista, ettei sitä paljon voi käyttää, ja tällöin myös muita mausteita tulee tosi vähän. Ajattelin alun perin jättää myös tomaatin kokonaan pois – eihän jokaiseen ruokaan tarvitse tomaattia tunkea. Päädyin kuitenkin laittamaan tahnan sekaan myös hiukan tomaattipyreetä, ettei se olisi aivan liian vahvaa.

Tapojeni mukaan en tietenkään kirjoittanut tahnan ohjetta muistiin sitä tehdessäni, joten ohje on muistinvarainen. Tahna on nyt ollut jääkaapissani suunnilleen kuukauden, ja on edelleen ihan kunnossa, eli aika säilyvää on. Jotenkin näin se  meni:

Chili-valkosipulitahna
 
n. 1 dl silputtua chiliä ja valkosipulia (molempia suunnilleen yhtä paljon)
1 rkl sokeria
2 tl suolaa
2 rkl etikkaa
2 rkl tomaattipyreetä
2 rkl vettä
Tilkka öljyä

Kuullota chiliä ja valkosipulia hetki kattilan pohjalla. Soseuta halutessasi joko sauvasekoittimella tai morttelissa – itse tein morttelissa, sillä tuli mielestäni tarpeeksi tasaista. Laita muussi takaisin kattilaan, lisää muut aineet ja lämmitä kiehuvaksi. Säilö lasipurkkiin.

Ja varoituksen sana: chiliä ja valkosipulia kuullotellessa kannattaa olla varovainen, itse yskiskelin aikasen pitkään noita höyryjä hengiteltyäni. Kannattaa myös harkita muovihanskoja ja pestä käsiä ja astioita pitkän kaavan mukaan operaation jälkeen. Eikä missään tapauksessa kannata maistella tahnaa pelkästään.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Oikotie onneen: omenagalette

Kuten tätä blogia lukeneet tietävätkin, helpot ja simppelit leivonnaiset ovat suosikkejani. Olin juuri haaveillut omenapiiraasta, joten uusimman Glorian ruoka ja viini –lehden lukuisten omenapiirasreseptien lukeminen oli kidutusta. Erityisesti silmiini osui galette, ranskalainen piiras. Sellaisia tuli ihasteltua Pariisin konditorioiden ikkunoissa kesäkuun alussa, joten olin otollista yleisöä senkin ansiosta. Lisäksi reseptiin kuului vuohenjuustoa. Tarvitseeko tätä enempää selitelläkään. Paitsi sitä, ettei kuvani tee oikeutta tällä herkulle.



Vaikka alkuperäinen resepti oli helppo, oikaisin vielä hieman ja säästäväisyyden puuskassa käytin leivokseen vuohenjuuston sijaan tavallista maustamatonta tuorejuustoa. Alkuperäinen resepti löytyy täältä: http://www.glorianruokajaviini.fi/uusilehti/artikkeli.php?artikkeli=847
Vaikka tykästyin viime syksynä kotitekoiseen voitaikinaan, käytin tällä kertaa valmiita lehtitaikinalevyjä. Oikeanlaista, pitkää ja kapeaa vuokaa en omista, mutta ei se makua haitannut. Valmiista taikinasta galetten tekeminen kesti suunnilleen sen ajan mitä taikinalevyiltä kesti sulaa lämpimässä paikassa vuokiin leviteltyinä (ja tietysti paistoajan päälle). Kymmenisen minuuttia siis.

Juustoseosta voisi hyvinkin käyttää muihin piiraisiin, ja ajattelinkin testata sitä ihan tavalliseen mustikkapiirakkaan. Tänään, tehdessäni galettea toista kertaa, korvasin osassa annoksesta omenat mustikoilla. Hyvin toimi.

Omenagalette

5 lehti-/voitaikinalevyä
3-4 omenaa
150 g tuorejuustoa
1 kananmuna
1 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria

Sulata taikinalevyt. Painele ne vuokien pohjille – isommassa vuoassa painele taikinalevyt tiiviisti yhteen. Taikinaa saa nousta pari senttiä vuoan reunoille. Pilko omenat ohuiksi lohkoiksi. Sekoita juusto, sokerit ja kananmuna kulhossa. Jaa juustoseos piiraille ja asettele sen päälle omenalohkoja. Paista 200 asteessa noin 30 minuuttia.
Vuohenjuuston kanssa sokeria voisi varmaan olla hieman enemmän, tavallisen juuston kanssa desilitra tuntui riittävän. Tämä riippuu tietysti myös omenoista ja siitä, kuinka happamasta tykkää. Kannattaa siis maistaa omenoita, ja jos ne tuntuvat kovin happamilta, lisätä hieman sokeria.

Helppoa, nopeaa ja älyttömän hyvää. Lisää tällaisia reseptejä.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Punaviinikastike ilman lihalientä

Kliseet ovat totta: kastikkeestaan kokki tunnetaan ja hyvä kastike tekee arkisesta ateriasta luksusta. Ainakin omalla kohdallani on kuitenkin käynyt niin, että kastikkeiden opiskelu ei ole edennyt aivan samaa vauhtia muiden kokkausopintojen kanssa. Tomaattisen salsan ja guacamolen hallitsen jo, ja barbeque-kastikekin alkaa olla hallussa (vaikkakin aion vielä opetella tekemään siitä mestaruustason version), mutta monet muut on vielä opettelematta.

Viime viikonloppuna halusin tehdä aterian, jollaista olen joskus syönyt italialaisessa ravintolassa: parmesaani-perunamuussia, kanapihvejä ja punaviinikastiketta. Siispä oli vihdoin ja viimein opeteltava punaviinikastikkeen salat. 



Yleensä punaviinikastikkeen pohjana on viinin lisäksi lihaliemi (ja kotikokeille suunnatuissa resepteissä liemikuutiot). Kun en syö punaista lihaa, olisi kuitenkin tuntunut aika oudolta hankkia lihalientä kastiketta varten. Mutta eipä sitä oikein vedelläkään voi korvata, eikä pelkkiä juuresten palasia keittelemällä kovin nopeasti saa aivan vastaavaa makua – punaviinikastike vaatii mielestäni sellaista syvyyttä, jota ei nyt varsinaisesti mistään porkkanasta yksinään irtoa.

Koska tarjosin kastikkeen kanapihvien kanssa, olisin tietysti voinut hyödyntää niitä kastikkeen teossa, mutta halusin valmistaa kastikkeen etukäteen (ja todistaa, että kyllä se ilman lihaakin onnistuu). Pyörittelin päässäni erilaisia vaihtoehtoja, mietin miltä haluaisin kastikkeen maistuvan ja mistä oikeansuuntaisia makuja voisi irrota ja päädyin lisäämään kasvisten, veden ja viinin jatkeeksi kuivattuja suppilovahveroita ja soijakastiketta. Luulen, että suppisten tilalle kävisi myös vaikka tuoreet herkkusienet, joita voisi pilkkoa yhden tai pari kasvisten joukkoon kuullottumaan. 

Tällä reseptillä kastikkeesta tuli aika hyvää, vaikka mokailinkin oikein urakalla ruokaa laittaessani. Suosittelenkin lämpimästi a) kiehuvan kastikkeen vilkuilua silloin tällöin ja b) jauho- ja maustepurkkien katsomista kunnolla, ennen kuin niiden sisältöä lisää ruokaan. Voin nimittäin kertoa, että a) lähes olemattomiin kiehuneesta kastikkeesta ei ole juurikaan iloa ja b) tomusokeri ei suurusta kastiketta lainkaan, vaikka paketti hieman muistuttaakin perunajauhoja.

Punaviinikastike (2-4 annosta)

1 ½ dl punaviiniä
1 rkl soijakastiketta
2 dl vettä
puolikas pieni sipuli
puolikas porkkana
pala paprikaa
kuivattuja suppilovahveroita (noin 2 rkl murskaa)
persiljaa
rosmariinia
timjamia
1 tl sokeria
pippuria (kokonaiset maustepippurit ovat hyviä)
perunajauhoja tai maizenaa pakkauksen ohjeen mukaan
20 g voita
(suolaa)

Pilko kasvikset – niiden ei tarvitse olla aivan pientä silppua. Kuullota niitä hetki öljyssä ja lisää vesi, mausteet ja sienet. Anna kiehua miedolla lämmöllä 30 minuuttia. Lisää viini anna kiehua kasaan. Lientä pitäisi jäädä noin 1/3 alkuperäisen nesteen määrästä, mutta kannattaa maistella, milloin liemessä tuntuu olevan riittävästi makua. Älä kuitenkaan lisää suolaa ennen kuin keittämisen aivan lopussa. Kun makua tuntuu olevan tarpeeksi, siivilöi kastike. Lisää perunajauhot tai maizena pieneen vesitilkkaan sekoitettuna. Lisää kastikkeeseen myös voi, se antaa kiiltoa ja makua. Anna kiehahtaa ja saeta.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Kuukauden kirjat, elokuu 2011

Jos kesän aikana iloiset yllätykset ja erinomaiset lukukokemukset olivat vähissä (lukuun ottamatta aivan mahtavaa Irwingin Twisted Riveriä), elokuussa tuli nautiskeltua. Luin kaksi aivan ihanaa, rönsyilevää tarinaa.

Hassua, kuinka usein sattuu niin, että lukee lyhyen ajan sisällä hyvin samankaltaisia kirjoja sen suuremmin asiaa suunnittelematta. Toisen elokuussa lukemani kirjan poimin äidin hyllystä, toisen hankin kirjastosta hetken mielijohteesta. Molemmat olivat kuitenkin kertomuksia perheestä, tarinoita jotka kattavat pitkän ajanjakson, polveilevat aiheesta toiseen ja kuvaavat useita hahmoja.

Levollisia lukukokemuksia, hyvin rentouttavaa. Voin suositella molempia.

Isabel Allende: Auroran muotokuva

Auroran muotokuva on jatkoa Allenden romaanille Rouva Fortunan tytär. Itse havaitsin tämän vasta kirjaa hetken luettuani, eikä aiemman teoksen lukeminen ole mitenkään välttämätöntä tämän teoksen lukemiselle. Veikkaan kuitenkin, että jos mieltyy tähän kirjaan, haluaa lukea myös Rouva Fortunan tyttären. Auroran muotokuva on kertomus Rouva Fortunan tyttären päähenkilön Elizan tyttärentyttärestä Aurorasta. Tarina alkaa San Franciscosta, Auroran vanhempien ja isovanhempien maailmasta ja monimutkaisista suhteista ja jatkuu takaisin Chileen, josta Eliza aikanaan lähti. Aurora on kuten isoäitinsä, epäsovinnainen ja säännöistä piittaamaton, voimakastahtoinen nuori nainen ja tarinassakin on paljon samaa.
Auroran muotokuva on ehtaa Allendea, hyvässä ja vähän pahassakin. Tarinasta taaskaan puutu käänteitä, hajujen, makujen ja maisemien kuvaus on ylitsepursuavan rikasta ja hahmot ovat samaan aikaan eriskummallisia epäuskottavuuteen saakka ja kuitenkin tunteissaan aidon tuntuisia. Magiikkaa ja seikkailuja, rakkautta, intohimoa, salaisuuksia, sotaa, köyhyyttä ja rikkautta, kaikkea tätä löytyy, aivan kuten Allenden kirjoihin kuuluukin.
Ne huonot puolet sitten: jotkin Allenden kielikuvat alkoivat ärsyttää, niin samankaltaisina ne toistuvat kaikissa kirjoissa. Erityisesti rakkauskohtaukset tuntuivat siltä, että onhan tätä tyyliä jo ihan tarpeeksi tullut luettua. Onneksi noita kohtia oli kohtalaisen vähän, ja alun jälkeen tarina alkoi vetää mukaansa niin, että pienet puutteet nieli kakistelematta.

Michael Cunningham: Samaa sukua

Kirjoitin Cunninghamista ylistävästi jo ennen kuin olin lopettanut kirjan, enkä ota sanojani takaisin. Samaa sukua oli kaunis, aivan upea tarina Stassosin perheestä. Tarina alkaa perheen isän, Constantinen lapsuudesta, ja seuraa hänen elämäänsä siirtolaisena USA:ssa, hänen perhettään, lapsiaan ja näiden kohtaloita. Samaa sukua ei ole niinkään tarina siirtolaisista, eikä se oikeastaan ole edes tarina perheestä – ei ainakaan siinä mielessä, että perhe ja sen keskinäiset suhteet olisivat selkeästi tarinan keskiössä. Se ei ehkä olisikaan mahdollista, kun Stassosin perheenjäsenet eivät elä tiiviisti yhdessä, vaan jokainen omaa elämäänsä, omassa todellisuudessaan.
Nautin kovasti Cunninghamin kielestä, siitä miten hän kuljetti tarinaansa. Samaa sukua koostuu hetkistä, lyhyistä pilkahduksista, jotka näyttävät palasia Stassosin perheenjäsenten elämistä. Paljon jää sanomatta ja selventämättä, lukijan tulkittavaksi. Kirjassa on paljon synkkiä sävyjä, mutta silti siitä jää päällimmäiseksi mieleen myös jonkinlainen toiveikkuus.
Huikea tarina, hieno tapa kertoa, kaunista kieltä. Yksinkertaisesti erinomainen kirja.