perjantai 29. kesäkuuta 2012

Kesäruokaa (paistetut ahvenet, uudet perunat ja kermaviilikastike)



Voissa paistetut ahvenet, uudet perunat, avomaan kurkku, kesäsipuli, ruisleipä ja kermaviilikastike. Paljon perinteisemmäksi ei kesäruoka mene. Eikä kyllä paljon paremmaksikaan.

Tästä ruoasta en voi ottaa itselleni suurtakaan kunniaa, sillä herkullisuuden syynä ovat ihan vaan erinomaiset ainekset, joita ei kovin paljon tarvitse käsitellä. Ahvenet ostin fileinä hallista, joten niiden tekeminen oli nopeaa ja helppoa. Leikkasin vain fileistä keskeltä ruodot pois (tunnustele sormilla ja leikkaa kapea lovi niin ruotojen kohdalta), kieräytin ne jauhoissa ja paistoin voissa. 

Suurin haaste taisi olla kermaviilikastikkeessa, eikä sekään nyt niin suuri haaste ollut, koska kermaviilikastikkeen teko oli heiniäni jo joskus kymmenvuotiaana. Ja rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että sen kastikkeen kyllä tosiaan osaa lapsikin tehdä, ei se niin kummoinen juttu ole.

Kermaviilikastike kalalle, perunoille ja salaatille

1 prk kermaviiliä
2 tl sokeria
ripaus suolaa
½ dl silputtua tilliä
parin sipulin varsi silputtuna
(1 tl sinappia)
(1 valkosipulin kynsi)
Sekoita kaikki ainekset. Anna maustua kylmässä ainakin puolisen tuntia.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Ihana foccacia



Tuoreesta leivästä taitavat tykätä kaikki. Ja kun on kerran oppinut tekemään hyvää leipää, se tekeminenkin on aika rentouttavaa. Ainakin minä saan taikinan vaivaamisesta ja sen muuttumisesta juuri oikeanlaiseksi jotain kummallista iloa. Se on vaan hauskaa ja leivänteon taidosta olen aika ylpeä.

Eilen illalla teki mieli jotain suolaista naposteltavaa, ja sen sijaan että olisin hakenut kaupasta sipsiä tai patongin, päätin leipoa itse. Eihän se nyt niin kummoinen vaiva ole.

Olen osannut tehdä hyvää leipää (tai oikeastaan minkäänlaista hiivataikinaa) vasta pari vuotta ja tämä foccacia on vieläkin uudempi juttu, sillä sen ohje on Glorian ruoka & viini -lehden toissanumerosta. Aineksissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta reseptissä ainakin minulle uutta oli välinostatus. Taikina vaivataan siis kimmoisaksi, annetaan sitten nousta hetki ja lisätään sitten suola ja vaivataan uudestaan. Ja sitten taas annetaan nousta oikein kunnolla. Ja hyvää tulee. En edes itse ollut kovin tarkka noiden aikojen suhteen, vaivasin vaan sen verran että taikina tuntui hyvältä. Ja kun leipä painellaan pellille, en välittänyt siitäkään, että se oli asti vähän tarttuvaista.

Tein tällä kertaa taikinasta kaksi leipää. Toinen leipä sai selvitä ihan sellaisenaan, toisen voitelin punaisella pestolla ja painelin päälle silputtuja oliiveja ja timjamia. Sellaisenaan se toimi hyvin iltapalana, ei tarvinnut mitään lisukkeita. Oikeastihan foccacia toki tehdään vehnäjauhoista, mutta minä käytin tällä kertaa hiivaleipäjauhoja, eikä tuo nyt suuremmin häirinnyt. Käytin tapojeni mukaan myös kuivahiivaa vähän epämääräisen määrän (eli pussin josta oli taidettu ottaa aiemmin hiivaa simaan). Osaava leipuri osannee määritellä jauhojen määrän itse, mutta minä laitoin suunnilleen tuon 11 desilitraa.

Foccacia

4 ½ dl kädenlämpöistä vettä
20 g tuorehiivaa
n. 11 dl (vehnä)jauhoja
1 rkl suolaa
Pinnalle
oliiviöljyä
(sormisuolaa)

Sekoita veteen hiiva ja noin puolet jauhoista. Lisää loput jauhot ja vaivaa taikinaa noin 5 minuuttia – taikinan pitää alkaa irrota sormista. Anna kohota liinan alla 10 minuuttia. Lisää suola ja vaivaa vielä 5-10 minuuttia (lehden ohjeen mukaan käsin pitäisi vaivata 10 minuuttia, mutta omani tuntui hyvältä jo aiemmin, joten en sitten turhaan jatkanut enää). Tämän leivän kanssa ei mielestäni ole vaarallista, jos taikina vielä hiukan tarttuu käsiin.

Voitele uunivuoka oliiviöljyllä – tai jos et omista sopivaa vuokaa (kuten minä) vuoraa syvä uunipelti leivinpaperilla ja voitele leivinpaperi öljyllä. Painele taikina vuokaan. Taikinasta riittää ohuehkoa leipää koko pellillisen verran ja ohut leipä on hyvä, jos haluat laittaa sen päälle jotain täytettä ja tarjota leivän naposteltavana. Anna leivän kohota 30-45 minuuttia.

Laita uuni lämpiämään 250 asteeseen. Pistele kohonneen leivän pinta haarukalla. Sivele pintaan oliiviöljyä ja ripottele halutessasi päälle suolaa. Tässä vaiheessa leivän päälle voisi lisätä myös mausteita tai sattumia: yrttejä, chiliä, valkosipulia, sitruunankuorta, oliiveja, kirsikkatomaatteja tai aurinkokuivattuja tomaatteja… Jos laitat sattumia, painele niitä leivän pintaan (itse painelin sormenpäillä tuota toistakin leipää, siksi se on kuoppainen). 

Paista foccaciaa noin 30 minuuttia. Halutessasi voit laittaa uunin pohjalle pellin, jolle heität paiston aikana pari kertaa vettä (2 dl kerrallaan, ensin leivän paistuttua kolme minuuttia ja uudestaan parin minuutin päästä). Itse en tehnyt tätä, mutta ihan hyvää ja rapsakkaa tuli.



Tosi ruokaisan foccaciasta saa, kun sen päälle laittaa esim. ohuita (keitetyn) perunan siivuja, tomaattia, oliiveja, vuohenjuustoa tms. oikein kunnolla. Oikeastaan vain mielikuvitus on täytteissä rajana.


sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Kesä lasissa



Töissä riittää tekemistä ihan tavalliseen malliin, ja ilmojenkin puolesta tuntuu että kevät sen kun jatkuu, vaikka kalenterin mukaan nyt ollaan jo ihan selkeästi kesän puolella. Onneksi meidän parvekkeella on kesä jokaisena aurinkoisena päivänä, sillä parvekkeen lasit ja suuntaus länteen takaavat sen, että lämpöä riittää (hellepäivinä vähän liikaakin, mutta sitä murhettahan ei ole vielä tänä vuonna ollut).

Parvekkeen kiva puoli on se, että siellä kasvaa minttua. Mintusta taas saa makua useampaankin herkulliseen juomaan, joita siellä parvekkeella sitten voi nautiskella. Johan kuulkaas tuntuu kesältä, kun maistaa mansikkaista kesäjuomaa. Kehittelin reseptin kun kaverit halusivat alkoholitonta juotavaa, ja itse halusin kuitenkin jotain vähän tavallista limpparia juhlavampaa. Voisi tähän jotain alkoholiakin tietysti lorauttaa sekaan, mutta ilmankin maistuu.

Kesäjuoma
1 dl mansikoita (jäiset toimivat hyvin)
1 dl mintun lehtiä
1 sitruuna
1 l sitruunalimonadia (tai vichyä/valkoviiniä/kuohuviiniä – tai joitain näistä yhdistettynä halutussa suhteessa)

Revi mintunlehdet palasiksi lasien tai kannun pohjalle. Älä pilko leikkuulaudalla, koska silloin suuri osa mausta jää laudalle. Purista puolikkaan sitruunan mehu lehtien päälle ja muussaa niitä hiukan esimerkiksi haarukalla (lehtien pitää hajota hiukan, jotta niistä irtoaa paremmin makua). Lisää mintun lehtien päälle mansikat ja muussaa niitäkin vähän. Paloittele toinen sitruunanpuolikas ja lisää laseihin tai kannuun. Kaada päälle limu. Jos mansikat olivat jäisiä, juoma on valmista nautittavaksi heti, muuten kannattaa hieman jäähdyttää.

Raparperi, ihanin (raparperipaistos)

Näin alkukesästä on vaan pakko saada raparperiherkkuja. Viime vuonna löytyi pari oikein erinomaista käyttötarkoitusta, kuten raparperi-mansikkapiirakka, tarte tatin raparperista ja sinihomejuusto-raparperisalaatti. Halusin nyt kuitenkin kokeilla jotain uutta. Hesarin rabarbaro gratinato –paistos vaikutti erinomaiselta, mutta kun unohdin ostaa keksit, enkä jaksanut niitä enää leipoa, piti keksiä muuta. Päädyin sitten tekemään version viime syksyn omenaherkusta, galettesta.



Tämänkertaista leipomustani ei kyllä oikein enää voi galetteksi kutsua, sillä galetten pitäisi käsittääkseni olla piiras, jota voi syödä vaikka käsin. Ei siis ihan niin vetelä, kuin paistokseni, jossa täytteitä oli reilusti enemmän kuin pohjaa. Mutta termeistä viis, hyvää siitä tuli. Ja tällä logiikalla tekeminenkin on helppoa, sillä jos koostumuksen suhteen ei ole niin tarkka, on täytteessä yksinkertaisesti paketti tuorejuustoa, yksi kanamuna ja raparperiä pari vartta – sokeria maun mukaan eli jotain desilitran luokkaa.



Reseptin määrät ovat nyt kaikki vähän sinne päin, sillä tässä leivoksessa se ei nyt tosiaan ole niin tarkkaa. Kunhan taikina (voi siinä murotaikinaakin käyttää) suunnilleen peittää vuoan pohjan ja osan reunoista, ja kunhan täytteen aineiden suhteet ovat edes suunnilleen tuossa suhteessa toisiinsa. Sokeria voi laittaa vähän enemmänkin, jos ei tykkää kirpeästä.

Raparperipaistos

2 vartta raparperiä (3-4 dl paloina)
3 levyä voitaikinaa
1 dl sokeria
180 g tuorejuustoa
1 kananmuna
½ dl voita
(vaniljasokeria)

Leikkaa raparperi pieniksi paloiksi. Laita voi sulamaan kattilaan, lisää sekaan noin puolet sokerista ja raparperi ja anna raparperien kypsyä muutama minuutti (mitä pidempään kypsennät, sen makeampia raparpereistä tulee). Sekoita kananmuna, tuorejuusto ja loput sokerista, lisää halutessasi joukkoon vaniljasokeria. Painele taikinalevyt uunivuoan pohjalle ja reunoille.  Laita noin puolet raparpereista taikinan päälle. Kaada niiden päälle tuorejuustoseos ja ripottele pinnalle loput raparperit. Paista 200 asteessa 15-20 minuuttia.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Kuukauden kirjat, toukokuu 2012

Emily Brontë: Humiseva harju
 
Humiseva harju on taas sitä sarjaa kirjoja, jotka olisi jo ajat sitten pitänyt lukea. Mutta kun en ollut. Kun pääsiäisenä lueskelin arviota uudesta Humiseva harju –elokuvasta, totesin että nyt on aika tullut. Alkoi ärsyttää kun en yhtään ymmärtänyt, että millainen tyyppi se Heatcliff nyt oikeastaan on, ja mitä se epätoivoinen rakkaustarina nyt tässä yhteydessä sisältää. Tiesin siis kirjasta jo kaikenlaista, mutta ei se mitään, sillä Bronten teos on rakennettu niin, että lukijakin saa heti alkuun tietää aika suuren osan osan lopputuloksesta.

Humiseva harju on siis kirja rakkaudesta, mutta yhtä paljon myös ilkeydestä, vihasta, hulluudesta ja epätoivosta. Se on synkkä kirja, jossa yhden onni on aina toisen epäonni ja jossa jokaisessa hahmossa on synkkä puoli. Kyseessä ei siis ole mikään hyvänmielenromaani, enkä edes kutsuisi sitä yksiselitteisesti rakkaustarinaksi, sillä se voisi olla hiukan harhaanjohtavaa – kirja ei todellakaan ole kuvaus yhdestä rakastavasta parista ja heidän suhteestaan. Humisevassa harjussa ei ole mitään yhtä selkeää juonta tai päähenkilöä, muttei se myöskään ole mikään suuri sukutarina, vaikka se kahta perhettä ja taloa kuvaakin.  

Bronten romaania voi kiittää siitä, miten se on kestänyt aikaa: tämän romaanin voi yhä lukea ja siitä voi saada jotain irti. Toki siinä on vanhentuneita piirteitä, mutta ei mitenkään liikaa. Tarina etenee hiukan turhankin hyppelehtien ja jättää monesti henkilöiden tunteet ja motiivit kuvaamatta, mikä teki hahmoihin samaistumisen melko hankalaksi, mutta on varmaankin jokaisen lukijan arvioitavissa, pitääkö jonkinlaista fragmentaarisuutta kirjailijan virheenä vai harkittuna kuviona, tekona joka antaa lukijan omalle tulkinnalle tilaa.

Minun oli paikoin vaikea ymmärtää suurten tunteiden syitä ja hahmojen ilkeys, suoranainen pahuus tuntui myös siksi hieman epäuskottavalta, mutta onhan tässä romaanissa jotain kiehtovaa, se on pakko myöntää. Ainakin jos vähän antaa oman mielikuvituksen työskennellä, on helppo kuvitella kaipauksesta hullu Heatcliff kuulostelemassa, humiseeko sumuisilla harjuilla tuuli vai menetetyn Cathyn ääni. Ja vaikka vihan syyt joskus jäävätkin epäselviksi, tunteenpurkaukset huonosti perustelluiksi ja hahmot hiukan pinnallisiksi, on ainakin epätoivo selvästi aistittavissa. Pakko sekin myöntää, että kaikessa hulluudessaan ja synkkyydessään Heatcliffin hahmossa on jotain kiehtovaa. Ihan vain sen takia tämä kirja kannatti lukea. Nyt ainakin ymmärrän, mistä puhutaan, kun mainitaan Heatcliff.

Sara Gruen: Vettä elefanteille

Kirjoitin aiemmin elokuva-arvion ja elokuvasta napatun kansikuvan aiheuttamista ennakkoluuloistani tätä kirjaa kohtaan. Ne eivät kuitenkaan enää häirinneet, kun aloitin lukemisen, ja hyvä niin, sillä Vettä elefanteille oli erittäin miellyttävä tuttavuus. Se oli helppo ja koskettava, ihana rakkaustarina jota lukiessa todellakin sai rentoutua.

Vettä elefanteille kertoo nuoresta Jacobista, joka epätoivon hetkellä päättää hypätä ohikulkevaan junaan, ja päätyy niin mukaan sirkukseen. Sirkus koituu Jacobin kohtaloksi: siellä hän tutustuu monenlaisiin ihmisiin ja eläimiin, mutta ennen kaikkea kauniiseen Marlenaan. Sirkuksessa on kuitenkin rahanahne johtaja ja Marlenalla aviomies, ja lisäksi sirkukseen hankitaan vielä elefantti, joka Jacobin pitää opettaa esiintymään. Tarinan kertojana on yhdeksänkymppinen Jacob, joka muistelee vanhainkodissa elämäänsä.

Gruen rakentaa tarinansa hienosti. Heti romaanin alussa luodaan jännite: kuvaus onnettomuudesta, jonka lukija näin tietää olevan tulossa jo ennen kuin ymmärtää, mitä tilanteessa oikeastaan tapahtuu. Minä tempauduin romaanin maailmaan mukaan heti alusta asti niin täysin, että koko kirja piti lukaista läpi parissa päivässä, koko ajan mielessä pieni pelko lopputuloksesta.

Romaanin tarina on paikoin hyvinkin kliseinen ja sokerinenkin, samanlaisiin hahmoihin on törmännyt aika monessakin jenkkielokuvassa. Silti Vettä elefanteille oli jotenkin aivan ihanaa luettavaa. Osansa oli ainakin sirkuksella miljöönä. Sitä kuvattiin paljon ja maalailevasti – tästä romaanista oli varmasti helppo tehdä elokuvan käsikirjoitus – ja romantisoiden. Ainakin minun mieleni täyttyi kauniista kuvista, auringonlaskuista, väreistä, musiikista ja tuoksuista, minun mielessäni sirkus oli kaikesta liasta ja rujoudesta huolimatta romanttisen kiehtova paikka. Siksi Gruenin romaanin parissa oli mukava viettää aikaa. Se oli viihdettä, oikein mukavaa viihdettä.

Riikka Pulkkinen: Totta

Totta on tarina kolmen sukupolven naisista: Elsasta, joka on kuolemassa syöpään, hänen tyttärestään Eleonoorasta, joka ei tiedä miten suhtautua heikentyvään äitiinsä ja tyttärentytär Annasta, joka ei halua ajatella oman elämänsä ongelmia, vaan keskittyy pohtimaan isoäidin paljastamaan salaisuutta perheen menneisyydestä. Tarinan edetessä jokainen hahmo joutuu pohtimaan, millaisen aseman hän perheessä haluaa ottaa, miten käsitellä menetystä, miten tulla toimeen läheisten mutta silti jotenkin vieraiden ihmisten kanssa ja mikä oikeastaan on totta.

Romaanissa ärsytti hieman liiallinen kikkailu. Pitikö sinne nyt tunkea kaikki vähän erikoiset sanat, pitikö pakosti kirjoittaa välillä kovin analyyttisesti, välillä fiilistellen. Paikoitellen tunnelman muutokset ja tyylin rikkovat sanat tuntuivat aika laskelmoiduilta (ja tässä kohtaa voisin viitata aiempaan tekstiini Pulkkisesta ja tästä romaanista, sillä luulen että tuo pohdinta selittää aika pitkälti näitä tuntemuksia). Hiukan myös ärsytti aika epärealistiselta, tai ainakin omasta näkökulmastani kaukaiselta tuntuva asetelma, korostetun sivistynyt perhe, nuorekkaat, älykkäät isovanhemmat, suku jossa mummon kanssa leikitään pukuleikkejä ja juodaan viiniä pihakeinussa ja vaari on tuntee lapsenlapsensa vieraiksi, mutta lähtee silti heidän kanssaan kaupungille analysoimaan ohikulkijoita.

Parasta taas oli se, ettei romaani yrittänytkään olla mikään yleispätevä kuvaus maailmasta ja ihmisluonteesta, vaan kuvaus yksittäisten ihmisten tunteista. Sellaisenaan se onnistui paikoitellen kuvaamaan tunteita aidosti ja tunnistettavasti, sanomaan ääneen ajatuksia jotka lukijakin ehkä on ajatellut, mutta joita ei oikein uskalla sanoa ääneen. Tuo aitous oli sen verran miellyttävää, että epärealistisuudenkin saattoi antaa anteeksi.