F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja

Pyhän lehden kirja on resepteillä höystetty fiktiivinen elämänkerta Frida Kahlosta. Siinä taiteilijan elämän merkittävimmät tapahtumat ja ihmiset yhdistyvät hänen elämänsä tärkeimpiin ruokiin, resepteihin jotka Frida kirjasi salaiseen mustaan muistivihkoonsa, Pyhän lehden kirjaan. Lähden parin päivän päästä Mexicoon (eli siis Mexico Cityyn), joten kaikki Meksiko-aiheiset kirjat ovat kelvanneet syksyn aikana. Kun lisäksi olen kiinnostunut meksikolaisesta ruoasta ja saatan muutenkin lueskella reseptejä ihan ilokseni, tällainen yhdistelmä oli toki minun mieleeni.

Frida Kahlon tarinassa riittää kyllä aineksia romaaniin, ja onhan hänestä paljon kirjoitettukin (muun muassa pari vuotta sitten lukemani Frida http://leivastasirkushuveihin.blogspot.fi/2010/10/ihmeellinen-frida-ja-houkutteleva.html). Haghenbeck ei ollut tuonut Fridan tarinaan juurikaan mitään sellaista, mitä hänestä ei olisi jo useasti kerrottu, vaan hän seuraa Fridan elämän tunnetuimpia vaiheita. Tälle romaanille erityistä – reseptien lisäksi – on fantasia, jonka voi halutessaan tulkita Fridan lääkehoureiksi, uniksi tai kuvitelmiksi.

Ehkä kiinnostavinta romaanissa on se, miten Fridan taiteellista heräämistä ja hänen taiteilijuutensa kehittymistä seurataan. Haghenbeck kuvaa, kuinka vammautunut nuori tyttö löytää taiteesta vapautuksensa ja kuinka avioliittoonsa pettynyt nainen itsenäistyy oman ilmaisunsa kautta. Osiot, joissa kuvataan sitä, kuinka Frida saa ideat töihinsa ja maalaa, ovat kiinnostavia.

Reseptien yhdistäminen muuhun tarinaan on seikka, joka ihan taatusti ärsyttää monia lukijoita. Voisin veikata, ettei ihan jokainen jaksa lukea ainesluetteloita ja valmistusohjeita kovinkaan tarkasti. Ne kuitenkin luovat tunnelmaa ja niiden kautta lukija pääsee sukeltamaan Fridan maailmaan, hänen keittiönsä tuoksuihin, juhlapöytään ja eväshetkiin. Toisaalta jos reseptit ärsyttävät, niin kyllä tämän romaanin voisi ihan hyvin lukea hyppäämällä suoraan ohjeiden yli.

Haghenbeckin kirjalla oli hetkensä, mutta en ollut siitä mitenkään äärimmäisen vakuuttunut. Tarina ei missään vaiheessa päässyt oikein kunnolla mihinkään, vaikka tilanteita kyllä kehiteltiin ansiokkaasti. Frida Kahlon hahmo on jo itsessään sen verran dramaattinen ja traaginen, että sen kuvaus vaatii suuria tunteita. Pyhän lehden kirja jätti kuitenkin hiukan kylmäksi. Kiinnostavaa, mutta ei järin tunteikasta. Monesti se olisi ihan hyväksyttävää, mutta Fridan kohdalla tunteenpaloa jää kyllä kaipaamaan.

Parasta joulussa on riisipiirakat (riisipiirakat vehnäkuoreen)

Perheeni joulupöytään kuuluu herkku, jota en ole kuullut kenenkään muun kuin sukulaisteni tekevän: vehnästaikinaan tehdyt, umpinaiset riisipiirakat. Isäni äidillä oli tapana tehdä piirakoita jouluisin, ja nykyisin vanhempani tekevät niitä.

Pehmeään vehnätaikinaan tehdyt piirakat ovat ihan eri juttu kuin tavalliset karjalanpiirakat. Ne ovat pehmeitä, lempeän makuisia ja täyttäviä.  Erityisen hyvältä ne maistuvat aamupalalla, vähän lämmitettyinä. Lihaa syövät perheenjäseneni pitävät piirakoista kinkun kanssa, mutta minusta ne kaipaavat seurakseen vain voita tai margariinia.

Riisipiirakat vehnätaikinaan
 
Taikina:
5 dl maitoa
50 g hiivaa (tai kuivahiivaa pakkauksen ohjeen mukaan)
1–2 tl suolaa
½ dl sokeria
12–14 dl vehnäjauhoja
150g margariinia tai voita

riisipuuroa
kananmuna voiteluun
 
Kauli taikina vajaan sentin mittaiseksi levyksi ja leikkaa siitä kiekkoja pyöreällä muotilla. Jos kiekot joutuvat odottamaan ennen täyttämistä ja kohoavat, niitä voi vielä hieman painella juuri ennen täyttämistä.  Koko on makuasia, mutta ei näistä mitään valtavia kannata tehdä. Laita kiekoille riisipuuroa ja painele reunat yhteen niin että piiraista tulee puolikuita. Älä laita liikaa täytettä, ja painele reunat hyvin yhteen haarukalla.
Voitele piirakat kananmunalla ja paista niitä 225 asteessa kunnes piiraat ovat saaneet hiukan väriä, noin 10 minuuttia.

Nämä piirakat voi hyvin tehdä etukäteen, sillä ne kestävät pakastamista hyvin.

David Nicholls: Kaikki peliin

Kun jo romaanin kannessa lukee ”Vapise, Nick Hornby”, ei vertailua voi välttää. Omalla kohdallani vertailua lisäsi myös se, että luin David Nichollssin romaanin heti Hornbyn uusimman jälkeen. Kun oma Hornby-faniuteni ei ole mikään salaisuus, on selvää, ettei tuollainen vertailu todennäköisesti päädy verrokin kannalta mitenkään mahtavasti. Siksi olikin hauskaa, että Nicholls pärjäsi oikein mukavasti.

Nichollsin Kaikki peliin kertoo yliopistossa opiskelun aloittavasta Brianista, joka ajattelee upean elämän alkavan, kun tylsä kotikaupunki junttimaisuuksineen jää taakse. Fuksin elämä ei kuitenkaan ole ihan niin loistokasta, eikä Brian itse yhtään sen coolimpi kuin koskaan ennenkään, eivätkä epätoivoiset yritykset esittää sellaista suju kovinkaan menestyksekkäästi. 

Nuoren miehen ajatukset täyttää tietenkin pian myös se äärettömän ihana tyttö, juuri se suosittu ja kaunis, rikkaan perheen tytär, jonka moni muukin haluaisi. Lisäksi Brian päättää osallistua opiskelijoille tarkoitettuun visailuohjelmaan, ja uskoo että menestys siinä toisi paitsi mainetta ja kunniaa, myös sen tytön.

Ja kuten tyyliin kuuluu, mikään ei suju ihan niin kuin Brian toivoisi, vaan kommelluksista koituu loputon sarja noloja tilanteita.

Vilkaisin muita tästä romaanista kirjoitettuja arvioita, ja aika moni tuntuu pitävän Kaikki peliin –romaania lähinnä lapsellisena. Minusta se oli kuitenkin hauska. Kyllä, päähenkilö on kovin keskenkasvuinen hahmo ja siksi monet romaanin aiheetkin ovat lapsellisia. Mutta niinhän se vain on, että 19-vuotiaan elämässä kaverit ja menestyminen sosiaalisten suhteiden kiemuroissa ovat aika isoja juttuja ja aika monelle myös hankalia. Ja jos nyt totta puhutaan, niin moni aika paljon vanhempi sekoilee elämässään aika pitkälti samalla tavoin. Ja toki Nicholls vetää monissa kohdissa överiksi, mutta sehän juuri onkin hauskaa. 

Niin. Uusin Hornby oli mahtava, ja kieltämättä sen hahmot ongelmineen ovat monella tapaa lähempänä omaa elämääni kuin Nichollsin kuvaamat opiskelijat – ja siksikin helpommin samaistuttavia. Toki Kaikki peliin oli myös aika ennalta arvattava, mutta ei kuitenkaan mielestäni kovin häiritsevästi. Ei, ei tämä nyt vielä Hornbyä vapisuta, mutta kyllä minä tämän kirjan oikein ilolla luin.

Nick Hornby: Juliet riisuttuna

Nick Hornby on yksinkertaisesti mahtava. Kun haluaa jotain viihdyttävää, hauskaa ja silti tunteisiin vetoavaa luettavaa, Hornbyyn voi aina luottaa. Olen lukenut kaikki hänen romaaninsa ja pitänyt niistä kaikista. Uusin romaani, Juliet riisuttuna, on ehkäpä hänen parhaansa. Se ei ole ihan vähän sanottu.

Julietin idea on Hornbymäinen: on toisiinsa kyllästynyt englantilaispariskunta, Duncan ja Annie, joiden elämään päästään mukaan heidän USA:n matkallaan. Duncan on – tietenkin – intohimoinen fani, joka on houkutellut avopuolisonsa eräänlaiselle pyhiinvaellusmatkalle parikymmentä vuotta aiemmin katoamistempun tehneen muusikon, Tucker Crowen, elämän merkkipaikoille. Kun Duncan ja Annie palaavat kotiin Duncan saa paketin, joka sisältää yllätyksen: uuden version Tucker Crowen kuuluisimmasta levystä, Julietista. Levy sisältää demoversiot albumin kappaleista ja sen nimi on Juliet riisuttuna.

Tästä alkaa hornbymäisen huima tarina Duncanista, Anniesta ja Tucker Crowesta, jonka suhde omaan musiikkinsa on kaukana Duncanin palvonnasta – tämän enempää tarinasta ei kannata paljastaa, sillä sehän veisi osan lukuilosta. 

Kuivaa huumoria, uskomattomia juonenkäänteitä ,noloutta, ja vakavan ja hullunkurisen sekoittamista, siinä Hornbyn huumorin ainekset, jotka jälleen kerran saivat minun hykertelemään lukiessani. Mahtavaa.

Kuninkaiden torttu mantelin ystävälle

Jos pidät mantelista ja voitaikinasta tai jos ranskalaiset leivonnaiset yleisesti ottaen ovat suosikkejasi, kuninkaiden torttu on sinua varten. Minulla sattuu olemaan mies, joka innostuu heti jos mainitsen sanat mantelileivos tai ranskalaiset leivonnaiset, joten oli selvää, että hän halusi minun leipovan tämän piiraan.

Kuninkaiden torttu kuuluu ranskalaiseen loppiaiseen, jolloin siis juhlitaan itämään tietäjiä. Torttuun kuuluisikin kätkeä pieni kruunu tai joku muu yllätyslahja, vähän kuin manteli suomalaiseen joulupuuroon. Lahjan löytäjä saisi sitten olla päivän kuningas tai kuningatar.

Torttu sinänsä on hyvin yksinkertainen tehdä. Näin se valmistuu:

Kuninkaiden torttu

Pohja
500 g voitaikinaa

Täyte
2 munaa, valkuaiset ja keltuaiset eroteltuina
2 dl tomusokeria
2 dl jauhettua mantelia
50 g pehmeää voita
2 rkl rommia

Kauli taikinasta kaksi hiukan piirakka vuoan pohjaa suurempaa levyä.
Tee täyte. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Sekoita keltuaiset ja tomusokeri ja lisää niihin manteli, pehmeä voi ja rommi. Kääntele joukkoon vielä valkuaiset.
Nosta toinen taikinalevy voideltuun piirakkavuokaan ja kaada täyte sille. Nosta kansilevy ja nipistele taikinalevyjen reunat yhteen. Voit viedä voidella tortun pinta keltuaisella – kuten kuvasta ehkä voi päätellä, minä jätin sen väliin.
Paista torttua noin 35 minuuttia 225 asteessa. Kun torttu on jäähtynyt, voit ripotella sen päälle tomusokeria – ja jälleen kuvasta voinee päätellä, että jätin tämänkin väliin.


(Resepti kirjasta Maailman ihanimmat leivonnaiset)

Synttäreitä, simpukoita ja suklaista banaanikakkua

Järjestin synttäreideni kunniaksi kavereilleni simpukkakutsut. Sinisimpukat valmistuivat hyväksi koetulla merimiehen vaimon tyylillä, eli valkoviinissä kypsennyinä. Simpukoiden seuraksi löytyi erinomainen valkoviini Anselmann Weißburgunder trocken. Lisukkeena söimme leipää ja dijon-sinapilla maustettua majoneesia.

Ja sitten jälkiruokaan. Syntymäpäivän kunniaksi sen piti tietenkin olla kakkua. Mietin pääni puhki, mikä olisi sellainen kakku, jonka voin hyvin valmistaa jo edellisenä päivänä, ja mitä minun oikeastaan tekisi mieli. Lopulta keksin idean suklaisesta banaanikakusta, jossa olisi myös pähkinää. Sellaiseen ei löytynyt reseptiä, joten muokkasin sen parin eri reseptin pohjalta ja sovelsin vähän itse (pääinspiraationa oli Glorian ruoka ja viini –lehden 7/2012 banaani-pähkinäkakku).

Kakusta tuli mielestäni erinomainen: mukavan kostea, tuhti muttei liian makea. Lisäksi se oli aika helppo tehdä. Tällaisen kakun teen siis varmasti uudestaankin. Ehkä sen voi joskus päällystää kermavaahdolla, ja pähkinät voisi vaihtaa toisiksi.

Suklainen banaanikakku suolapähkinöillä
 
3 banaania
200 g voita (huoneenlämpöisenä)
2 dl (fariini)sokeria
3 kananmunaa
2/3 dl kaakaojauhetta
3 1/3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 dl omar-karkkeja kuutioiksi pilkottuina
100 g tummaa suklaata rouhittuna

Kuorrutus
100 g suklaata
40 g voita
3 rkl maitoa
1 dl suolapähkinöitä

Muussaa banaanit haarukalla muussiksi. Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää niihin kananmunat yksi kerrallaan ja niiden jälkeen banaanimuussi. Kääntele kuivat aineet taikinan joukkoon.
Voitele pieni kakkuvuoka tai piirakkavuoka. Kaada siihen taikina ja tasoita pinta kohtalaisen tasaiseksi. Paista kakkua noin 50-60 minuuttia (kakkuvuoassa pidempään kuin piirakkavuoassa). Kakku jää kosteaksi ja siihen jää raa’alta näyttäviä kohtia (suklaata ja toffeeta), joten sitä ei kannata pelästyä.

Kun kakku on jäähtynyt, valmista kuorrutus. Paahda pähkinöitä hetki pannulla. Sulata suklaa ja voi kattilassa ja kun ne ovat lähes sulaneet, lisää maito, jotta kuorrutteesta tulee hieman juoksevampaa. Lisää aivan lopuksi pieni määrä pähkinöitä kuorrutukseen. Kaada/levitä kuorrutus kakulle ja ripottele sen päälle loput pähkinät.

Kuukauden kirjat, lokakuu 2013

Joskus lukeminen ei vain suju, ei vaikka kirjat olisivat mielenkiintoisia ja aikaakin riittäisi. Lokakuussa lukeminen jostain syystä tökki. Ja niinhän se menee, että jos lukee pari sivua kerrallaan, parin päivän välein, ei kirjaan ainakaan oikein pääse mukaan. Hahmojen nimet menevät sekaisin, joku juonenkäänne unohtuu. Siksipä kuukauden kirjoistakaan ei voi sanoa mitään ihmeellistä, en vain kyennyt saamaan niistä mitään suurta irti.

Bret Easton Ellis: Alta nollan

Kun kirjaa verrataan sellaisiin romaaneihin kuin Matkalla ja Sieppari ruispellossa, nousevat odotukseni aikamoisiksi. Sieppari on yksi lempikirjoistani, ja Matkalla – vaikkakaan ei oma suosikkini – on kieltämättä ollut aikanaan iso tapaus, kirja joka tuntuu jollain tapaa ravisuttavan uudelta vielä vuosikymmeniä julkaisunsa jälkeenkin. Alta nollan täyttää odotukset mielestäni vain pieneltä osin. Kyllä, se kuvaa nuorten haahuilua, vastuutonta käytöstä ja päihteiden käyttöä. Kyllä, se tuo lukijan eteen kuvan omasta ajastaan, hetkittäin aika vahvastikin. Ja ehkä voi ajatella, että vuoden 1985 losangelilaiseen ajankuvaan kuuluu tunteettomuus, mutta silti pidän pahana puutteena sitä, kuinka kylmäksi Alta nollan jättää. Kun Sieppari saa lukijan samaistumaan elämässään hapuilevaan Holdeniin ja Matkalla huokuu kiihkeää elämänrytmiä, päämäärättömyyttä ja rajojen murtamista, Alta nollan tuo hahmoja lähelle eikä toisaalta tempaa mukaansa maailmaansakaan.

Easton Ellisin oma aikansa kohukirja kuvaa rikkaiden Beverly Hillsin nuorten huumeidentäyteistä elämää muutaman viikon ajan. Sen päähenkilö, jouluksi kotiin palannut Clay haahuilee bileistä toiseen, keskellä sekalaista kaveriporukkaa, jonka suhteista ei oikein ota kukaan selvää. Kukaan ei tunnu oikein tekevän mitään – ainakaan mitään järkevää – vanhemmat ovat joko samassa liemessä tai täysin poissaolevia, huumeita kuluu ja autolla ajellaan ympäri Los Angelesia. Ja kuten vertaiskohtien perusteella voi arvata, ei tässäkään kirjassa ole mitään selkeää juonta, mitään matkaa a:sta B:hen, kuten Siepparin Holden sen totesi.

Toby Litt: Beatnikit

Tämä romaani sattui käteeni sattumalta kirjastosta, ja nappasin sen mukaan tietämättä siitä tai kirjailijasta sen kummemmin. Beatnikit oli kuitenkin ihan iloinen yllätys: ihan kiinnostava juttu, ei mitään liian rankkaa, välillä hauskaakin. 

Beatnikit, joukko nuoria 1990-luvun Britanniassa, elää kuin olisi yhä 60-luku ja kuin Bob Dylan olisi kuollut. Kun tarinan päähenkilö Mary tapaa nämä omituiset beatnikit, hän haluaa liittyä porukkaan. Marynkin on opeteltava elämään sääntöjen mukaan – on vältettävä kaikkea, mikä ei kuulu 60-lukulaiseen maailmaan, on käyttäydyttävä oikeiden normien mukaan. Alkuperäisten beatnikkien hengessä myös tien päälle on päästävä. Matka viekin ensin Brightoniin ja lopulta Kerouacin jäljille Yhdysvaltoihin.

Littin romaanissa ja sen hahmoissa on jotain vähän teennäistä, kuvaus jää vähän vajaaksi, eivätkä hahmot tunnu aidoilta. Mutta eivätpä tunnu Kerouacin hahmotkaan, joten se taitaa olla osa tyyliä, tietoinen teennäisyys. Samoin tarina tuntuu vähän epäuskottavalta, mutta jälleen, sen voi hyvin ajatella vain osaksi tyyliä. Litt tavoittaa siis monin tavoin beatnikkien esikuvien hengen. On haahuilua, on hulluja tempauksia, on tarkkoja sääntöjä ja pelejä.

Kaikesssa omituisuudessa ja teennäisyydessä on kuitenkin jotain kiehtovaa. Siksi tämä romaani kannattaa mielestäni lukea, vaikka se ärsyttäisikin.

 

Angeles Mastretta: Ota elämäni, vie sydämeni

Ota elämäni, vie sydämeni on sellainen kirja, josta vähän otollisemmassa mielentilassa olisin voinut tykätä kovastikin. Se on tarina meksikolaisesta naisesta, Catalinasta, joka päätyy liian nuorena naimisiin itseään paljon vanhemman, vaikutusvaltaisen miehen kanssa ja joutuu kasvamaan omaksi itsekseen mieheen sidottuna. Romaani on latinalaisamerikkalaiseen tapaan täynnä tunnetta, kuten jo sen nimestä voi aavistaa.
 
Mastretan romaani seuraa, kuinka Catalina kamppailee loputtomiin alistuvan vaimon rooliaan vastaan, kuinka hän oppii tuntemaan itsensä ja yrittää vapautua. Catalina ei ole mikään perinteinen naishahmo: hän ei ole lapsilleen omistautuva äiti, mutta ei kyllä mikään feministinen sankaritarkaan. Tarinan taustalla velloo Meksikon myrskyisä poliittinen elämä ja omat vaatimuksensa asetta myös kulttuuri, jossa naisen paikka on kotona, ei vallassa tai vapaana.

Catalinan kasvun seuraaminen oli kiinnostavaa, mutten silti osannut innsotua tästä romaanista mitenkään valtavasti. Sen kuvaus tuntui jäävän vähän puolitiehen, tai sitten minun olisi pitänyt kyetä lukemaan enemmän rivien välistä. Nyt sain kyllä lukea voimakkaista tunteita, mutta tapahtumat ja päähenkilö jäivät silti hiukan pinnallisiksi.

Lihaton Lähi-itä (falafel-pihvit)

Lihaton lokakuu tuntuu aiheuttavan monelle päänvaivaa. Minäkin innostuin tempauksesta sen verran, että punaisen lihan lisäksi olen kieltäytynyt tässä kuussa myös kanasta. Eipä se mikään iso uhraus ole, mutta on tietysti hiukan ohjaillut valintoja.

(Niin, voisin nyt kirjoittaa aika pitkästi siitä, kuinka kovasti ärsyynnyin lukiessani tänään toisesta iltapäivälehdestä ikään kuin uutisena, että kasvissyöjä voi syödä muutakin kuin rehuja. Huoh. Selvästi tämä suuren suosion saanut lihattomuus on nyt saanut kaikki kliseiset ajatukset kasvissyönnistä taas heräämään.)

Eilen lihaton ruoka valittiin Lähi-itä-osastosta, koska parvekkeelta löytyi vielä minttua ja lehtipersiljaa, jotka piti saada syödyksi ennen pahempia pakkasia. Lähi-idän ruoista löytyykin monenlaisia kasvisruokia, ja yksi kiva puoli on, että lähes kaikki sopii hyvin yhteen. Tänäänkin söin eilisen pitaleipä-aterian jämiä, ja hyvinhän ne toimivat ilman leipiäkin.

Falafelien kohdalla kokeilin tällä kertaa Jamie Oliverin inspiroimana helpompia falafel-pihvejä. Ne tosin hajosivat paistaessa, mutta sehän ei sinänsä makua haittaa.

Falafel-pihvit

1 prk kikherneitä
1 pienehkö sipuli
5 valkosipulinkynttä
1 dl korianteria ja lehtipersiljaa
1 tl juustokuminaa
½ rkl suolaa
1 rkl vehnäjauhoja

Aja kaikki aineet tasaiseksi monitoimikoneessa – laita koneeseen ensin sipulit ja yrtit ja pyöräytä niitä viitisen sekuntia ja lisää sitten herneet. Lisää lopuksi myös jauho. Muotoile massasta kuusi pihviä ja paista ne pannulla tai pellillä.

Tarjoa esimerkiksi tomaatin ja kurkun, fetan, hummuksen ja chilisalsan kanssa.

Lisää Lähi-idän herkkuja:

http://leivastasirkushuveihin.blogspot.fi/2013/02/matkakuume-ja-falafelinkaipuu.html
http://leivastasirkushuveihin.blogspot.fi/2012/05/itamaan-ihmeita-taytetty-munakoiso-ja.html
http://leivastasirkushuveihin.blogspot.fi/2010/11/turkkilaisia-makuja.html

Mikään ei voita tuoretta leipää (täytetyt leivät)

Mikään ei taida olla parempaa kuin tuore leipä. Enkä oikeastaan keksi juuri parempaa iltapalaa kuin mozzarellalla, kirsikkatomaateilla ja oliiveilla täytetyt leivät. Lämmin, juuri uunista otettu vaalea leipä, sulanut juusto, kirsikoiden raikkaus ja oliivien suolaisuus – siinä on kaikki mitä syysiltana teen seuraksi kaipaa. 

Idea leipiin – ja ohjekin aika pitkälti – tuli syyskuun Glorian ruoka ja viini –lehdestä, jonka kannessa on kuva tällaisista täytetyistä leivistä. En kuitenkaan taaskaan tehnyt leipiä ihan ohjeen mukaan, eikä se kyllä tässä tapauksessa ole mitenkään välttämätöntä. Leipiinhän voi laittaa täytteeksi mitä huvittaa, eikä sen taikinankaan kanssa ole niin nuukaa. Ihan hyvät leivät tulisi varmasti millä tahansa sämpylätaikinalla. Tärkeintä on, että taikina jätetään löysäksi ja että täytteen ainekset ovat omasta mielestä herkullisia. Ja tietenkin se, että leipä on tuoretta (no, oli se vielä seuraavanakin päivänä aika älyttömän hyvää). 

Yksinkertaisuudessaan tarvitset siis: 

Leipä-/sämpylätaikinaa (n. 4 dl vettä ja 8 dl jauhoja) 
Vaivaa taikina, mutta jätä se pehmeäksi. Riittää, että taikina jonkun verran irtoaa käsistä. Anna taikinan kohota noin tunti. 

Täytteeksi esimerkiksi: 
10 kirsikkatomaattia 
150g mozzarellaa 
kourallinen basilikan lehtiä 
15 oliivia
Puolita tomaatit, revi juusto paloiksi, silppua basilika ja pilko oliivit esimerkiksi neljään osaan. 

Kauli taikinasta reilusti jauhotetulla pöydällä reilun sentin paksuinen suorakaiteen muotoinen levy. Levitä täytteet levylle. Taita levy pötkyläksi ja leikkaa se neljään osaan. Painele osioiden avoimista päädyistä toinen kiinni ja nosta ne avoin puoli ylöspäin pellille leivinpaperin päälle. Anna kohota liinan alla vielä puolisen tuntia. 

Paista leipiä ensin 250-275 asteessa 5-10 minuuttia ja sitten 200 asteessa noin 15 minuuttia.

Kuukauden kirjat, syyskuu 2013

Paul Auster: Kuun maisemissa

Tartuin Austeriin pitkästä aikaa muutaman pettymyksen aiheuttaneen kirjan jälkeen. Kuun maisemissa helpotti tilannetta jonkun verran, mutta ei saanut minua varsinaisesti haltioihini. Romaani kertoo orpopojan, Marco Foggin elämästä New Yorkissa, ensin rutiköyhänä opiskelijana, sitten mystisen rikkaan vanhuksen palveluksessa. Austerille tyypilliseen tapaan romaanissa hypätään välillä pitkähköksi aikaa mukaan Foggin työnantajan, Thomas Effingin tarinaan.

Kun jo Foggin elämää kuvaava osa jakaantuu ikään kuin kahteen – aikaan ennen työtä Effingin palveluksessa ja aikaan Effingin kanssa – ja mukaan sekoitetaan vielä Effingin elämäntarina, on kohtalaisen kompaktissa romaanissa aika paljon sisältöä. Silti kaikki tuntuu jäävän hiukan irralliseksi, hahmoihin on vaikea samaistua.

Kuun maisemissa on silti helpompi kuin osa Austerin romaaneista, eikä ollenkaan samalla tavalla pelottava kuin jotkut hänen romaaneistaan (esimerkiksi Sattumuksia Brooklynissä oli mielestäni hyvä, aika helppo mutta jotenkin aivan käsittämättömän pelottava). Voi olla, että minä en vain jotenkin tajunnut sitä ja jollekulle muulle tämä on ehdoton suosikki. En voi kuitenkaan suositella sitä ainakaan niille, joille on tärkeää saada samaistua kirjan henkilöihin, niille jotka haluavat suuria tunteita tai selkeitä juonia.

Oscar Hijuelos: Mambo Kings

Mambo Kingsin alku nappaa lukijan mukaansa: se on täynnä rytmiä, tunnetta, musiikkia sykkivää New Yorkia. Kahden Mambokuninkaan, veljesten Cesar ja Nestor Castillon, tarina lähtee liikkeelle heidän huippuhetkistään, esiintymisestä Lucy Showssa ja Mambon kulta-ajan levytyksistä. Se on lähtökohta, joka houkuttaa lukemaan, täynnä niin tarkkaa kuvausta, että lukijan on helppo nähdä tapahtumat mielessään.

Kiihkeä rytmi, ja tarina Kuubasta kylmään New Yorkiin matkaavista veljeksistä pitää otteessaan kirjan puoliväliin, mutta jossain vaiheessa tulee seinä vastaan. Kirja oli mielestäni yksinkertaisesti liian pitkä. Kun Mambokuninkaan valloituksia ja hekuman hetkiä on kuvailtu jo useaan kertaan, ei aina uuden naisen iskemisestä ja viettelystä enää jaksaisi lukea ja kun lopputulos on jo hyvin selvillä, tuntuu turhalta tarinan venyttämiseltä kuvailla yhä uusia ryyppäysreissuja, ahmimisia ja esiintymisiä.

Hijuelosin romaanin on hyvin miehinen – mikä toki sopii, kun tarkoituksena on kuvata miehisen kuubalaisen mambolaulajan ajatuksia. Jotenkin miehisyys tuntui vain taas kerran tarkoittavan näkökulman yksipuolisuutta, ihan kuin miehen päähän ei tosiaan mahtuisi muuta kuin naisten vartaloiden ihailua, omien onnistumisten hehkutusta, ruokaa ja juomaa.

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Itkosen uusin on mielestäni selvästi aikuisempi kuin hänen aiemmat romaaninsa. Se on oikeastaan aika perinteinen perhetarina, kertomus kodinkonekauppiaasta, hänen vaimostaan, heidän esikoispojastaan ja tämän suhteesta niin vanhempiinsa kuin tyttäreensäkin. Se on tunnistettava kuvaus Suomesta, aina sodanjälkeisestä niukkuudesta kahdeksankymmenluvun huimaan nousuun, lamaan ja 2000-luvulle, kännyköiden, Facebookin maailmaan, jossa ulkomaille muuttamisesta on tullut tavallista arkea.

Hetken hohtavan valon suurin ansio on mielestäni juuri sen tunnistettavuudessa. Se ei kerro Suomesta mitään järisyttävän uutta – yksittäisten perheiden nousua pienestä kerrostaloasunnosta omakotitalojen, kesämökkien ja lomamatkojen maailmaan on kyllä kuvattu ennenkin. On isä, itseensä loputtomiin uskova yrittäjä Esko Vuori, hänen vaimonsa, joka vasta lastensa aikuistuttua uskaltaa alkaa pohtia, mitä hän itse haluaa, poika Esa, joka ei oikein osaa pitää perheestään kiinni ja Esan tytär, joka jää kaukaiseksi. Tällaisista hahmoista olen lukenut ennemminkin, joten mitään omaperäisyyspisteitä ei Itkoselle tästä voi antaa. Luin silti näistä hahmoista mielelläni.

Itkosen romaani on niin kutsuttu lukuromaani. En löytänyt siitä mitään elämää suurempaa, mutta vietin sen seurassa levollisia hetkiä.

Sandro, kaupungin paras brunssi?

Tutustuin Sandron ruokaan Flow-festareilla ja tykästyin. Festareiden jälkeen kaverit kehuivat, että ravintolassa on hyvät drinksut ja brunssiakin kutsuttiin jopa kaupungin parhaaksi. Kun itse olin kaipaillut jotain Lähi-idän tai Pohjois-Afrikan ruokaa tarjoavaa ravintolaa Helsinkiin, piti Sandroa tietenkin päästä testaamaan. Päädyimme lauantaibrunssille, joka on kokonaan kasvisruokaa. Sunnuntaina tarjolla olisi lihaakin.

22,90 maksava brunssi ei ole enää mikään halpa, vaikka hintaan sisältyikin yllättäen skumppalasillinen. Siihen nähden valikoima ei ollut mitenkään superlaaja, etenkin kun ruoissa oli paljon samankaltaisia: oli pariakin erilaista coucousia ja kvinoaa, porkkanoita pariin tapaan ja monenlaisia oliiveja. Minua se ei varsinaisesti häirinnyt, en edes maistanut kaikkia lämpimiä ruokia ja croissantitkin jätin täysin tapojeni vastaisesti kokonaan väliin, koska ahmin oliivileipää hummuksella ja munakoisotahnalla.
 
Kuten sanottu, Sandron tarjoama ruoka sattuu olemaan sellaista, josta minä en oikein saa kyllikseni. Siksi brunssi kelpasi minulle erinomaisesti. On silti myönnettävä, että koko seurueeni ei ollut mitenkään varauksettoman ihastunut. Varmasti moni kaipaa lihaa, ja esimerkiksi seurueemme jäsen, joka ei pidä oliiveista, joutui tyytymään meitä muita selvästi rajoitetumpaan salaattivalikoimaan. Hintakin tuntui sellaiselta, ettei ihan mikä vaan kelpaa.
 
Sandron brunssia kannattaa harkita, jos Pohjois-Afrikan maut houkuttelevat. Siksi se olikin kivaa vaihtelua muille brunsseille. Sekin on laskettava plussaksi, että vaikka ruokalajeja oli vähemmän kuin joillain muilla Helsingin brunsseilla, ainakaan mikään minun maistamistani ei ollut ihan huti. Kastikkeilla, siemenillä, taateleilla ja sultanarusinoilla salaateistakin sai tuunattua monipuolisempia ja makuihin vaihtelua. Mehut olivat kunnon kamaa, smoothie hyvää ja jälkiruokakin ok.
 
En nyt aivan varauksetta alkaisi Sandron brunssia hehkuttaisi, mutta voisin kyllä mennä sinne uudestaankin. Ja ne drinksut, sekä ylipäätään ravintolan muu tarjonta on kyllä testattava.

Kanaa cacciatore, eli pasta josta tuli kerralla vakiruokaa

Vakiruoat ovat sellaisia, joihin aina palaa. Joita tulee tehtyä sen verran usein, että reseptiä ei enää tarvita – oikeastaan on itsekin vaikea äkkisältään kertoa, miten ruoka tehdään, mutta kun alkaa tehdä, niin hyvää siitä tulee. Joista vuosien saatossa saattaa muotoutua oikeastaan aika erilaisia, kuin mitä se resepti alun perin neuvoi.

Omista vakiruoistani aika suuri osa on pastoja. On se ihan tavallinen tomaattikastike, on bolognese, on munakoisokastike, katkarapupasta ja kanapasta uunissa. Ja eilen taisin löytää uuden vakiruoan, cacciatore kanapastan. Kylläpä siitä tuli hyvä mieli.

Tässä vaiheessa on pakko vähän kehua Jamie Oliveria, sillä noista vakipastoistani katkarapuversio, alla norma eli se munakoisokastike ja nyt tämä tuorein suosikki ovat kaikki herra Oliverin reseptejä. Jamien pastareseptit yksinkertaisesti toimivat ja niitä on helppo muokkailla vähän enemmän omaan makuun ja kokkailumieltymyksiin sopiviksi.

Tässä pastan resepti sellaisena kuin minä sen tein – eli Jamien yksinkertaisesta reseptistä vielä hiukan yksinkertaistettuna. Alkuperäinen resepti löytyy Jamien 15 minuutin ateriat –kirjasta. Uskoisin, että resepti toimisi hyvin myös kasvisversiona joko vain jättämällä kanan pois tai korvaamalla sen vaikkapa soijasuikaleilla tai kikherneillä.

Kanaa cacciatore – savunmakuinen tomaattikastike pastalle

Kanan rintapaloja (2-3 kpl) tai filesuikaleita

250 g sieniä (itse käytin Pirkan säilöttyjä sekasieniä, mutta tuoreet olisivat toki parempia)*

1 punainen paprika

kourallinen oliiveja

2 valkosipulinkynttä

1 rkl silputtua aurinkokuivattua tomaattia

500 g paseerattua tomaattia

kourallinen tuoretta basilikaa

chiliä

1 rkl balsamiviinietikkaa

2 tl paprikajauhetta

suolaa

Spagettia

Juustoraastetta

Pilko paprika ja laita se pannulle paistumaan. Poista oliiveista kivet ja pilko niitä hiukan, silppua valkosipuli ja pilko sienet tarvittaessa. Lisää kana pannulle, kun paprika on pehmentynyt ja lisää tässä vaiheessa myös paprikajauhe. Kun kanan pinta on kypsynyt, lisää sienet, valkosipuli, chili ja aurinkokuivattu tomaatti pannulle (jos käytät tuoreita sieniä, anna niiden kypsyä pari minuuttia ennen kuin lisäät paseeratun tomaatin). Lisää sitten pannulle paseerattu tomaatti ja keitä kastiketta kunnes kana ja sienet ovat kypsiä.

Keitä spagetti ja sekoita kastike sen joukkoon. Lisää sekaan myös basilikanlehdet. Tarjoile juustoraasteen kanssa.

* Jos mitä tahansa sieniä olisi saatavana, laittaisin varmaankin jonkinlaisen sekoituksen tatteja, herkkusieniä ja kanttarellejä. Varmasti pelkillä tuoreilla herkkusienilläkin tulisi hyvä kastike.

Kuukauden kirjat, elokuu 2013

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Oksanen osaa kirjoittaa koukuttavasti, niin että hänen kirjansa vain pitää ahmia mahdollisimman nopeasti, on yksinkertaisesti pakko saada tietää kaikki. Ahmin Puhdistuksen aikanaan päivässä, ja Kun kyyhkyset katosivat meni parissa päivässä töidenkin ohella. Se veti mukaansa heti ensimmäisestä sivustaan lähtien, salamyhkäisellä alullaan. Oksanen yhdistää jännityksen ja salaperäisyyden niin, että ihan pakkohan on vaan saada selville, että mistä tässä kaikessa on kyse ja miten juttu lopulta päättyy. Vaikka tietäähän sen, ei mitenkään nätisti.

Oksasen koukuttavuus on samaa kuin hyvissä dekkareissa ja jännityskertomuksissa. Tahti on nopea ja juoni alkaa heti ensisivuilta tiivistyä sellaiseksi silmukaksi, että melkein pitää haukkoa henkeä. Jos joskus pidänkin salapoliisitarinoita tai rikoskertomuksia aika mitäänsanomattomina - ei minua oikeasti kiinnosta ihan kamalasti, miten joku rikos selvitetään - Oksanen saa minut puolelleen historiallisella aiheellaan. Ja siinä kai se menestyksen salaisuuskin on, kun tarjoaa molempia, vetoaa niihinkin, jotka eivät pelkästään toisen takia innostuisi.

Vertailu Puhdistukseen ei varsinaisesti tee oikeutta Kun kyyhkyset katosivat –romaanille. Puhdistus on tiivis paketti, tarina kahdesta naisesta, nopeasti etenevä tarina, joka kerrotaan aika selkeästi, niin ettei lukijan tarvitse kamalasti arvailla. Kun kyyhkyset katosivat on monella tavalla mutkikkaampi, hankalampi. Siinä on useampia päähenkilöitä ja heilläkin ikään kuin useampia elämiä – omansa jokaiselle Viron historian vaiheelle.

Mutta hankaluus on myös osa romaanin viehätystä. On oltava tarkkana, painettava mieleen kaikki yksityiskohdat, pistettävä merkille kerronnan muutokset, jotta huomaa milloin tarkkaillaan ketäkin hahmoista. Lukuohjeeksi voisin sanoa, että prologi kannattaa lukea tarkkaan, siitä on sitten iloa pitkin romaania.

Jos joku hahmoista on päähenkilöksi nostettava, sellainen on itselleen uudestaan ja uudestaan oman persoonallisuuden luova Edgar Parts. Mutta ei Parts suinkaan ole ainoa, joka joutuu löytämään uuden tavan elää aina kun Viron valtakuviot muuttuvat, vaan niin tekee jokainen hahmo omalla tavallaan. Kun kyyhkyset katosivat onkin siis myös tarina niistä eri tavoista, joilla ihmiset myllerryksiin sopeutuvat.

Pirkko Saisio: Elämänmeno

Saision romaani kuvaa elämää sotienjälkeisessä Helsingin Kalliossa, työläisperheessä, jonka äiti ja tytär ovat tarinan kaksi päähenkilöä. Se näyttää palasia molempien elämästä realistisesti ja kaunistelematta.

Elämänmeno tuntui minusta aluksi kamalan vaikealta, jumitin jopa äidin eteläkarjalaisella murteella kirjoitetuissa ajatuksissa, vaikka sehän on minun oma murteeni – ja lopulta vain ihanan tuttua, ei yhtään vaikeaa. Muutenkin tykästyin kirjaan vähitellen, en heti alussa.

Saisio kuvaa hyvin tunnelmaa Kalliossa, loputonta köyhyyttä, vaihtoehtojen rajallisuutta, toivottomuutta ja joskus toivoakin. Tiedän hyvin, että aika moni kaverini ei tuollaisia tarinoita jaksa lueskella, ja onhan se totta, että vastaavia tarinoita löytyy. Ei Elämänmeno minunkaan suosikkeihini nouse, eikä Saisio ole mielestäni lähelläkään sitä koskettavuutta, johon hän Punaisessa erokirjassaan pääsee.

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Poikani Kevin oli intensiivisin ja raskain lukukokemukseni pitkään aikaan. Se oli kaikessa raskaudessaan huikean hieno kirja, jota voin kyllä suositella.

Romaanin aihe on varmaankin monille tuttu: se kertoo äidistä, jonka poika on vankilassa ammuskeltuaan koulussaan. Perheen tarina kerrotaan kirjeissä, joita äiti kirjoittaa pojan isälle, entiselle aviomiehelleen. Alusta asti on selvää, ettei mitään hyvää ole tulossa.

Vaikka jo romaanin nimessä mainitaan poika ja kertojahahmokin saa kerta toisensa jälkeen huomata olevansa nimenomaan äiti, oli minulle kirjassa merkittävää myös parisuhteen kuvaus, ja suhteessa poikaankin eniten juuri naisen kokemus äitiydestä, ei niinkään se, millainen poika oli. Niin, kai sen voi todeta jo tässä: se poikahan on aivan kamala, pelottava hahmo, jollaista ei oikeastaan haluaisi ajatella yhtään. Vanhempien parisuhteen kuvauksestakin tulee lähinnä ahdistunut olo.

Poikani Kevin jättää kuitenkin paljon varaa lukijan tulkinnoille. On lukijan päätettävissä, miksi pojasta tulee mitä tulee, tai miksi vanhempien maailmat jäävät niin erillisiksi – ja kenen syytä mikäkin sitten on.

Kjell Westö: Kangastus 38

Westöstä kirjoitin pidemmin täällä.