torstai 18. heinäkuuta 2013

Ravintolasuosikkeja Barcelonassa

Toissapäiväisen Barcelonan herkkujen hehkutuksen jälkeen on aika kertoa muutamasta suosikkipaikastani. Kaikille suosikkiravintoloilleni on yhteistä se, että niistä saa erinomaisen menu del dían edulliseen hintaan. Niistä saa kuitenkin myös illallista, tapaksia ja juomia kahvista drinkkeihin.

Alkuruoka Els Quatre Gatsissa, täytettyjä artisokkia.


Neljän kissan ravintola on ehkä Barcelonan kuuluisin. Siellä kävi jo Picasso aikoinaan, mikä taatusti tulee jokaiselle kävijälle selväksi. Kyseessä on siis paikka, joka löytyy lähes kaikista matkaoppaista, ja ravintolassa onkin aina paljon turisteja. Ravintola on silti käynnin arvoinen. Kuuluisat entiset kanta-asiakkaat tuovat kenties hintoihin pienen lisän, mutta ruoka on hyvää ja ravintola itsekin näkemisen arvoinen. Ruokana on perinteisiä Katalonian aineksia, ja erityisesti jälkiruoat ovat olleet erinomaisia.

Meno ravintolassa on ainakin lounasaikaan hektistä. Vitsailu kuuluu mitä ilmeisimmin paikan tyyliin, joten pienestä herjasta ei kannata loukkaantua. Ruokailun ohessa voi vaikka ihmetellä seinille ripustettuja kuvia ravintolassa käyneistä julkkiksista (vaikkapa Jimmy Carterista), seurata lukuisten tarjoilijoiden vauhdikasta hyörinää ja arvailla, onko sisustus ollut tismalleen sama jo Picasson aikaan.
 
Jumalainen jälkiruoka, lettuja täytettynä rommissa keitetyillä päärynöillä.
Els quatre gats sijaitsee pikkukujalla goottikorttelissa, jota ei näy läheskään kaikissa kartoissa, tai ainakaan sitä ei usein ole nimetty. Helpoimmin perille löytää Placa de Catalunyalta katedraalille päin johtavalta ostoskatu Portal del Angelilta, jolta Carrer Montsió kääntyy katedraalille päin mentäessä vasemmalle.

Carrer Montsio 3


Tämä aika piilossa goottikorttelin Vila de Madridin aukion nurkassa sijaitseva ravintola on paikka, johon menen uskollisesti jokaisella Barcelonan matkallani, mielellään vaikka useamman kerran reissulla. Se on aina tarjonnut tasalaatuisen erinomaista ruokaa, ja minua ravintolan tyyli miellyttää kovasti. Ravintola näyttää ulkoa päin pieneltä, mutta kun sanoo tulevansa syömään, tarjoilijat johdattavat takaosassa sijaitsevaan saliin. Sekin on kyllä usein aika täynnä lounasaikaan, mutta jostain pöytä on aina järjestynyt. Ulkonakin voi syödä, tai vaikka tiskin ääressä.

Ménagen vahvuus on aina ollut ihanat salaatit. Syönkin siellä sellaisen alkuruokana lähes aina. Myös jälkiruoat ovat olleet hyviä, ja jos listalla on crema catalana, sitä ei kannata jättää väliin. Jos syö salissa, ei varmaankaan voi olla kiinnittämättä huomiota sisustukseen. Viime kerralla seinällä oli muun muassa lp-levyjä ja c-kasetteja, mutta sisustus muuttuu aika usein, joten pian ihmeteltävänä on varmasti jotain muuta.
Myös tämän ravintolan löytäminen voi olla hiukan hankalaa. Carrer d’en Bot on La Ramblan suuntainen pikkukatu, jolla ravintola sijaitsee lähellä Vila de Madridin kulmaa (aukion tunnistaa sille osuessaan siitä, että sillä esitellään kaivauksissa löytynyttä roomalaista tietä). Oikealle kadulle löytää esimerkiksi kävellen Portaferrissa-katua La Ramblalta päin, d’en Bot on esimmäinen sivukatu vasemmalle.

Carrer d'en Bot 3


Passeig 9 sijaitsee viimeisimmäin reissuni majapaikkana toimineessa Poblenoussa, kaupunginosan omalla Ramblalla. Poblenou on nouseva kaupunginosa ja sen Ramblalla on paljon houkuttelevia ravintoloita. Passeig kuuluu edullisempaan sarjaan. Useimmat kattavat pöydät myös Ramblalle, mutta tilaa löytyy usein helpommin sisältä.

Myös Passeig 9:n tyyli on moderni ja yksinkertainen. Eli oikein toimiva. Ravintolan pieni sisätila on tunnelmallinen päivälläkin ja kiitosta voi antaa myös erinomaisesta viinistä.
Alkuruoaksi grillattuja kasviksia ja maukasta kastiketta. Maistui.
Vanukasta. Koska ne vaan ovat hyviä.

Rambla del Poblenou 80


Myös Gracian kaupunginosa on hyvä paikka lounaalle, ja SMS on yksi erittäin toimiva vaihtoehto. Valoisa, pieni ravintola on täytetty pöydillä tehokkasti – turha siis odotella mitään valtavaa tilaa esimerkiksi ostoksilleen tässä paikassa. Palvelukin on tehokasta, mutta ystävällistä.
Ja taas kaunis ja herkullinen salaatti.
Söin SMS deliciesissä koko matkani parhaan kalaruoan ja muutenkin minä ja seuralaiseni olimme erinomaisen tyytyväisiä. Salaatti oli raikasta, pääruat yksinkertaisia mutta hyviä ja jälkiruoat maukkaat. Kaikki siis toimi.

SMS delicies näyttää ulkoapäin kahvilalta, ja sieltä saisikin monenlaista juomaa ja makeaa syötävää. Jos paikalla sattuu olemaan lounasajan ulkopuolella, kannattaa siis pistäytyä syömään vaikka erinomaisia piirakoita.

Butifarraa, katalonialaista makkaraa, sinappikastikkeessa.

Juuri sopivasti paistettua kalaa ja ihanan mehevää munakoisopaistosta.

Carrer d'Astúries 33 (metroasema Fontanan lähellä)

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Barcelona ja täydellisen ravintolan metsästys



Ravintolasuosikkejani on listattuna täällä

Barcelona on ehdottomasti herkuttelukaupunki. Hyviä ravintoloita löytyy ympäri kaupunkia, samoin kahviloita, leipomoita ja herkkupuoteja. Ja tietenkin kauppahalleja, joissa voi paitsi ihastella ja ostaa kaikenlaisia herkkuja, myös juoda kahvia, napata parit tapakset tai vaikka syödä kokonaisen aterian.

Barcelonasta löytyy kaikenlaisia etnisiä ravintoloita, niin ympäri maailmaa kuin Espanjan kaikilta alueilta, ja tietenkin myös perinteistä katalonialaista ruokaa. Se, mistä Barcelona kuitenkin parhaiten tunnetaan, on sen moderni lähestymistapa klassisiinkin ruokalajeihin. Tätä lähestymistapaa voi tutkailla hienoissa ravintoloissa, mutta jonkinlainen jokaturistin kukkarolle sopiva versio siitä on kyllä nautittavissa ihan edullisestikin. Ja kun nyt sanon jokaturistin versio, en tarkoita, että kyseessä olisi turistirysän baari, johon hyväuskoinen matkalainen huijataan, vaan puhun ravintoista, jotka tarjoavat hyvää, kekseliästä ruokaa normaalituloisen kukkarolle sopivaan hintaan, ja joissa myös paikalliset käyvät. 

Vähän churroja välipalaksi.
Parhaita Barceloniassa kokeilemiani ravintoloita voisi lähes kaikkia kuvailla sanoilla yksinkertainen ja kekseliäs. Sellaisia erinomaiset annokset Barcelonassa usein ovat: simppeleitä, vain muutamista hyvistä raaka-aineista koostuvia, yksinkertaisesti valmistettuja, mutta jollain tapaa kekseliäitä, tai ainakin tarkasti mietittyjä ja huolella valmistettuja. Aika usein Barcelonan reissuillani olen katsonut eteeni tuotua annosta ihastuneena ja sitten todennut, että eihän tässä nyt oikeastaan mitään niin kovin ihmeellistä ollutkaan, vain kekseliäästi yhdisteltyjä aineksia, kauniisti aseteltuina ja hyvin valmistettuina.

Mistä sen erinomaisen ravintolan löytää?

Barcelona kehittyy kovalla vauhdilla ja myös turismi taitaa edelleen kasvaa – tuntuu, että joka kerta kun menen kaupunkiin, turistilaumat ovat vallanneet siitä yhä suuremman osan. Kuten yleensäkin, suosituimmat turistialueet eivät välttämättä ole paras paikka etsiä hyvää (ja edullista) ravintolaa. Barcelona ei kuitenkaan ravintoloiden suhteen ole mielestäni mikään pahin huijaripaikka

Jopa turismin ydinalueelta, Barri Goticista, löytyy kyllä paljonkin hyviä ravintoloita ihan kohtuullisin hinnoin. Lisäksi alueelta löytyy erinomaisia tapaspaikkoja (vaikkapa tämä). Aivan huijatuksi en muista gottilaiskortteissakaan koskaan tulleeni. Hinnat eivät ehkä ole kaupungin halvimpia, mutta yleensä ruoka on hyvää. 

Myös Ravalin alue Ramblan eteläpuolella on koko ajan enemmän ja enemmän turistien aluetta. Se tarkoittaa hintojen nousua ja trendikkäiden ravintoloiden lisääntymistä. Toisaalta Ravalista löytää edelleen naurettavan halpoja aterioita. Sanomattakin pitäisi silti olla selvää, että jos maksaa vaikkapa falafeleillä täytetystä pitaleivästä alle kolme euroa, ei voi ihan gourmeeateriaa odottaa. Raval kehittyy kuitenkin nyt sellaista vauhtia, että pari vuotta vanhan opaskirjan ravintolasuosituksiin ei välttämättä kannata luottaa.

Hyviä ravintoloita löytyy kuitenkin ympäri kaupunkia, ja esimerkiksi Gracian ja Poblenoun alueita voin suositella lämpimästi. Hinnat ruokalistoissa eivät välttämättä ole valtavasti turismin ydinaluetta edllisempia, mutta yleensä noilla hinnoilla syö hyvin. Kunhan valitsee ravintolan fiksusti.

Mutta miten sen hyvän ravintolan tunnistaa?

Koska olen jokaisella Barcelonan reissullani kokenut parhaat ruokaelämykset juuri tietyntyyppisissä ravintoloissa, uskon oppineeni tunnistamaan ne melko hyvin. Ravintolan pitää olla ensinnäkin moderni – niin, tiedän kyllä, että sellainen vanha tyyli viehättää monen silmää, ja kyllähän se minuunkin usein vetoaa, mutta pelkistetyt, nuorekkaat paikat nyt sattuvat yleensä tarjoamaan parempaa ruokaa. Yksinkertaista sen olla pitää, sillä usein sisustus kertoo jotain ruoankin tyylistä. Sitten varmistetaan, että ravintolassa on syömässä joku muukin, ja vilkaistaan, että lista miellyttää niin sisällöltään kuin hinnaltaankin.

Yksinkertaista, kaunista ja herkullista.
Menu del dia, helppoa ja halpaa

Päivän menu, eli menu del dia on ehdottomasti helpoin ja halvin tapa saada vatsansa täyteen Espanjassa. Yleensä noin kympin maksava menu sisältää alku-, pää- ja jälkiruoat, tavallisesti myös leivän ja juoman, eli veden tai viinin. Annokset eivät ole valtavia, mutta kun syö kolme ruokalajia, saa kyllä vatsansa täyteen. Ja onhan menussa toki sekin hyvä puoli, että jos joku osa ei olekaan kovin ihmeellinen, jää siltä kaksi hyvää ruokalajia syötäväksi. Sekin tietysti helpottaa monen elämää, että menu del dia löytyy usein myös englanniksi, vaikka ruokalista muuten olisi vain katalaaniksi tai espanjaksi.

Kympin menulta ei tietenkään voi odottaa mitään aivan ihmeitä, ja se onkin yleensä aika pelkistetty. Se ei silti tarkoita, etteivätkö maut voisi olla kohdallaan. Katalaanit ovat tainneet tajuta sen, mikä monelta suomalaiset lounasravintolalta on hukassa, eli että lounaalla kannattaa pidättäytyä annoksissa, jotka voi tehdä nopeasti hyvin.

Espanjalaisten lounasaika on lomalaista miellyttävästi hiukan suomalaista myöhemmin. Syömään ei siis kannata mennä paljon ennen yhtä, ja kolmeltakin vielä yleensä ehtii. 

Mutta kun ei ole lounasaika, mutta vatsa kurnii!
Kuvassa yksi (1) tapasannos, hinta taisi olla 2e.
Barcelonassa se, että haluaa jotain pientä ei ole ongelma. Joka nurkasta löytyvistä leipomoista saa täytettyjä sämpylöitä ja tietenkin myös makeita herkkuja. Aika monissa leipomoissa on ainakin pari pöytää myös kahvittelijoille ja tietysti hyvällä säällä sämpylän syö kyllä mielellään puistossakin. Arkiaamuisin kahvi ja croissant irtoaa yleensä korkeintaan kahdella eurolla ja leipomoissa tarjoukseen saa usein valita croissantin sijaan myös pikkusämpylän.

Myös kaikista baareista saa ainakin jotain syötävää, vaikka sitten churroja. Halvimmalla selviää, jos istuu tiskillä. Sitä ei tarvitse stressata, onko paikka kaljakuppila vai kahvila, yleensä kaikki ovat vähän kaikkea. Tiskille siis vaan, ja siinä voi yleensä samalla tutkailla ruokatarjontaa. Tapaksia saa usein jo aamusella.

Tietysti voi mennä myös kauppahalliin. Isommissa halleissa myödään usein eväiksi hedelmäsalaatteja, -mehuja ja sämpylöitä. Hallin kahvilasta taas saa yleensä mitä vaan kahvista viinilasilliseen ja kinkkusiivuista leivokseen. Hallit menevät kiinni kolmen maissa, joten niihin kannattaa suunnata ennen lounasta.

Illalla tapaksista syö helposti vatsansa täyteen – jos nyt siis on jotain syönyt aiemminkin päivällä. Annokset ovat yleensä sen verran isoja, että kahden ihmisen kannattaa ottaa jaettavaksi enintään kolme, jos nyt ei kovin kamala nälkä ole. Annosten koko kuitenkin vaihtelee, joten kannattaa hiukan vakoilla naapuripöytiin, ennen kuin tilaa tapaksia.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Kielikurssilla Espanjassa




En ollut teininä kielikurssilla, mutta totesin, että koskaan ei ole liian myöhäistä ja päätin viettää Barcelonan matkastani viikon kielikurssilla opiskellen espanjaa. Kurssi toi yksinäisen reissaajan päiviin sisältöä ja kaivattua seuraa ja lisäksi se auttoi palauttamaan mieleen harmillisesti unohtunutta kielitaitoa.

Jo yksin Barcelonassa on lukuisia kielikursseja tarjoavia kielikouluja, ja myös muutamat suomalaiset firmat järjestävät kielikursseja teinien lisäksi aikuisille. Minä valitsin kurssin Olé Languages -kielikoulusta. En voi sanoa tehneeni äärimmäisen tarkkaa selvitystyötä eri kielikouluista, enkä yhden kerran kokemuksella voi myöskään verrata koulua muihin vastaaviin. Olé toimi kuitenkin ihan asiallisesti ja opettajat olivat mielestäni hyviä.

Pieni selvitystyö kannattaa, sillä kielikursseissa on isoja eroja. Osa tarjoaa vain pitkähköjä, esimerkiksi vähintään kolmen viikon kursseja, jotka saattavat tavalliselle kesälomailijalle olla hiukan liian pitkiä. Myös hinnoissa on isoja eroja: löytämäni hinnat viikon kursseille vaihtelivat alle satasesta 400 euroon – toki ne kertovat ainakin osittain myös eroista opetuksen määrässä. Osa kouluista tarjoaa majoitusta, mutta koulujen tarjoamat majoituksetkin vaihtelevat perheissä asumisesta normaalia edullisempiin hotellihuoneisiin. Yleensä majoitus ei kuitenkaan millään tapaa sisälly kurssin hintaan, joten ainakin pitempään Barcelonassa viipyvän kannattaa harkita esimerkiksi asunnon vuokraamista omin nokkineen, se on nimittäin usein selkeästi edullisempaa.

Kannattaa siis käyttää hiukan aikaa tutkien, millaisia eri kielikoulujen kurssit ovat, jotta päätyisi itselleen mahdollisimman sopivalle kurssille. Ainakin kannattaa miettiä, kuinka koulumaista haluaa opiskelun olevan, montako tuntia päivässä jaksaa opiskella, haluaako oppia ensisijaisesti puhumista vai kielioppia ja kuinka tärkeää on muihin kurssilaisiin tutustuminen. Opiskella voi nimittäin vaikka kahdeksan tuntia päivässä, ja yksityisopetuskin on mahdollista – ja sitä on tarjolla aika edullisestikin. Olén opetustapa auttoi mielestäni eniten puhumiseen, kieliopin suhteen kurssilla edettiin mielestäni aika hitaasti (mutta tässä kohtaa on huomautettava, että olen aiemmin opiskellut espanjaa yliopiston intensiivikurssilla, ja siihen verrattuna aika moni kurssi taitaa olla hitaasti etenevä).

Jos haluaa esimerkiksi kerrata oppimaansa jotenkin järjestelmällisesti, Olé ei välttämättä ole paras kielikoulu. Heidän kurssinsa nimittäin toimivat niin, että koulu järjestää 5-12 viikon pituisia kursseja ja opiskelija hyppää mukaan kurssille saapuessaan. Esimerkiksi minulle sattui viisiviikkoisen kurssin viimeinen viikko, jolloin opiskeltiin oikeastaan enää yksi kieliopillinen asia. Koska kyseessä oli viimeinen viikko, kertasin kaiken muiden aiempina neljänä viikkona opiskeleman viimeisen päivän tenttiä varten, mutta muuten tällainen systeemi ei kyllä olisi ollut minulle mitenkään ideaali.

Yhdessä viikossa ei tietenkään vielä opi valtavasti, mutta vanhojen taitojen mieleen palauttamisessa yhdenkin viikon kurssi kyllä auttaa. Tärkein hyöty lyhyellä kurssilla on tietenkin se, että tulee käyttäneeksi vierasta kieltä, eihän tavallisella turistimatkalla välttämättä muuten puhu paikallisten kanssa juuri lainkaan. Minä koin saaneeni jo viikossa valtavasti itseluottamusta espanjan käyttämiseen ja kielioppikin palasi mieleen jonkun verran. Siinä auttaa toki se, että kun kurssi loppuu, voi opittuja taitoja kokeilla vaikka ruokakaupassa iltapalaa hakiessa.

Millaista loman käyttäminen kielikurssilla sitten oli? No, tietenkään sitä ei voi suositella ihmiselle, joka ei yleisesti ottaen nauti kielten opiskelusta. Minulle se on hupia, joten käytin ihan mielelläni osan lomastani muistellen espanjan verbien taivutusta. Ja lomaahan se viikko joka tapauksessa oli. Aamupäivät haahuilin pitkin kaupunkia, lueskelin kielioppia rannalla ja kiertelin museoita, kurssikavereiden kanssa käytiin syömässä ja vähän juhlittiinkin, ja kaikki arjen ongelmat olivat kaukana. Ei siinä paljon opiskelustressiä huomannut.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Kuukauden kirjat, kesäkuu 2013



Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Voi Eugenides minkä taas teit. Jälleen kesälomareissuani viihdytti yli 500 sivua Eugenideen mahtavuutta. Naimapuuhia oli juuri sopiva kirja kesälomalle ja matkalle, jolla oli aikaa paneutua kirjaan tuntikaupalla.

Naimapuuhia-romaanin englanninkielinen nimi The Marriage Plot viittaa 1800-luvun kirjallisuuden juonikuvioon, jossa päähenkilö nimen mukaisesti päätyy naimisiin. Naimapuuhien yksi päähenkilö, Madeleine, onkin innostunut 1800-luvun kirjallisuudesta. 1980-luvun USA:ssa tilanne on kuitenkin hiukan erilainen, ja kolmen collegesta valmistuvan nuoren aikuisen suhteista kehkeytyy aika erilainen vyyhti, kuin vaikkapa Jane Austenin romaaneissa, vaikka pariutumisen problematiikan parissa ollaankin. Eugenides kertoo näiden kolmen tarinan jokaisen päähenkilön näkökulmasta tarkastellen ja lukijan on oikeastaan pakko tsempata kaikkia ainakin vähän.

Tällaiset romaanit ovat yleisesti ottaen minun makuuni: ollaan riittävän lähellä nykyaikaa, hahmoihin on helppo samaistua ja keskiössä ovat tunteet ja ihmissuhteet. Kuulostaa lässyltä, mutta ei Eugenides mielestäni ole mitään tunteellista hömppää.  Mielestäni hän kuvaa nuorten päähenkilöidensä hapuilua  hyvinkin todentuntuisesti – tutusti, voisin sanoa. Tähän romaaniin erityistä fiilistä toi se, että pystyin helposti kuvittelemaan 1980-luvun opiskelijoiden maailman, romaanissa mainitut biisit alkoivat soida päässäni ja kirjatkin olivat suurelta osin tuttuja.

Eugenideen romaani kuvaa lyhyttä ajanjaksoa – päällisin puolin hiukan yli vuotta, takautumineenkin pääosin kolmen päähenkilön opiskeluaikaa – ja romaanilla on pituutta yli 500 sivua. Silti tuntuu, että tarina etenee vauhtia, eikä jää junnaamaan mihinkään kohtaan. Olisin lukenut tällaista tekstiä mielelläni vaikka pari sataa sivua enemmänkin.


F. Scott Fitzgerald: Kultahattu, the Great Gatsby

Kultahattu on sellainen kirja, johon kirjallisuudenopiskelija ja amerikkalaisen populaarikulttuurin tuotteiden suurkuluttaja pakostikin törmää jossain vaiheessa. Tai siis sellainen, josta pakosta kuulee, sillä eipä sitä nyt välttämättä tule lukeneeksi. Kirja on käsittääkseni jenkeissä hyvin monen koululaisen lukulistalla (käsittääkseni jenkeissä on koulussa ainakin periaatteessa pidemmät pakolliset lukulistat kuin Suomessa, eri asia tietenkin on se, tarvitseeko kaikkia kirjoja oikeasti lukea), mutta Suomessa sitä ei löydy edes kaikista kirjastoista. Uusi elokuva on nyt tietenkin tuonut romaanin taas kaikkien tietoon, ja sen myötä minäkin siihen nyt, vihdoin, tartuin.

Kultahatun päähenkilö, se mahtava Gatsby (niin, varmaankin kaikille kirjan juuri nyt ensimmäistä kertaa lukeville hän on pakosti Leonardo DiCaprio), on rikas nuorehko mies, joka nauttii luksuselämästä ja järjestää suuria juhlia kartanossaan Long Islandilla. Hänen ja vastapäisen kartanon pariskunnan elämän käänteistä kertoo naapurin vaatimattoman talon asukas Nick Carraway. Kertojahahmo kertoo, kuinka hän tutustui Gatsbyyn ja mitä tuona kesänä sitten tapahtui.

Jos on lukenut vaikkapa Truman Capotea, Kultahatun tyyli tuntuu kovasti tutulta. Se on helppolukuista tekstiä, pintatasoltaan tosi kepää ja helppoa ja kun romaani on vielä lyhyt, se on helppo lukea hetkessä ja todetta, että olihan tuo ihan kiva. Eri asia sitten on se, mitä tarinasta saa irti, vai saako mitään. Tämän kirjan kanssa kaipasin kovasti lukupiiriäni, jos joku muu vaikka olisi löytänyt kirjaan kiinnostavia näkökulmia.

Se, mikä Kultahatussa eittämättä on hienoa, ja mistä kyllä kovasti nautin, on juuri sen tyyli. Se on jotenkin unenomainen, jollain tapaa pysähtynyt ja kuitenkin nopeasti etenevä.

Mario Puzo: Kummisetä

(Kirjoitin Kummisedästä jo aiemmin täällä.)

Ei sille oikein mitään voi: kun alan ajatellakin Kummisedän tarinaa, päässäni alkaa soida surumielinen leffatunnari. Mario Puzon romaani onkin varmasti monen mielessä jäänyt elokuvan varjoon. Ainakin omassa tuttavapiirissäni moni on kyllä nähnyt leffat, mutta harvempi lukenut romaanin. Se on hiukan sääli, sillä romaani on kyllä erinomainen. Vuonna 1969 julkaistu ja 1971 suomennettu romaani on kyllä sekin ollut erityisesti aikanaan hyvin suosittu, mutta leffojen ilmestymisen jälkeen se on tainnut kuitenkin jäädä suosiossa kakkosessa.

Yhdessä romaanista ja elokuvasta on tullut sellainen ilmiö, että miltei jokainen tietänee kyseessä olevan tarina Corleonen mafia-perheestä. Jos ole nähnyt elokuvia, ei kirjankaan juonesta kannata paljon enempää paljastaa. Leffat nähneille kerrottakoon, että romaanin kertoo pääosin samat tapahtumat kuin ensimmäinen elokuva. Ja vaikka en haluakaan liikaa avata juonta, ei leffojen näkeminen mielestäni tarkoita, ettei kirjasta voisi enää nauttia. Ei tämän kirjan ainoa juttu ole se, kuinka kaikki lopulta päättyy. Itsekin jännitin alusta loppuun, vaikka tiesin kyllä, mikä lopputulos on.

Suosittelen Kummisetää hyvillä mielin niillekin, joita jännitys ei yleensä liiemmin kiehdo. Kummisetä on nimittäin paljon muutakin. Se on kuvaus erikoisten ja hyvin tarkkojen sääntöjen maailmasta, samalla äkkipikaisuudesta ja äärimmäisestä harkinnasta, se kuvaa toisaalta äärimmäistä uskollisuutta, vaikka kertookin maailmasta jossa kenet tahansa voi murhata tarpeen tullen. Se on kylmäverinen, mutta samalla jotenkin hämmentävän kiehtova. Ja se on hyvää viihdettä, aivan ehdottomasti.

Kjell Westö: Isän nimeen

Tarttuessani tähän romaaniin ajattelin, että Westö ei kyllä varmasti petä. No, ei pettänytkään, Isän nimeen oli kyllä miellyttävää luettavaa. En silti suosittelisi sitä aivan yhtä varauksettomalla innolla kuin Missä kuljimme kerran - tai Älä käy yöhön yksin -romaaneja.  Isän nimeen muistuttaa mielestäni enemmän Leijat Helsingin yllä -romaania. Pidin niistäkin molemmista, mutta en aivan yhtä kovasti, kuin noista kahdesta muusta.

Isän nimeen on tarina kolmesta sukupolvesta Skraken suvun miehiä. He ovat miehiä, joiden on vaikea antaa periksi, vaikea luopua ja ehkä aika vaikea sitoutuakin. Kertojana on miehistä nuorin, Viktor Skrake, joka syntyi Helsingin itärajalle, vanhaan kartanoon, jonka loiston päivät olivat silloin jo kaukana. Viktor kertoo kolmen miessukupolven tarinan aina 1800-luvun Pohjanmaalta nykypäivään westömäiseen tyyliin, eli pitkästi, polveillen, asiasta toiseen liukuen niin, että lukijan on paras pysyä tarkkana, jos aikoo muistaa kuka kukin romaanissa oikein on.

Westön kerronta on aina eleetöntä, siinä ei ole mitään kikkailua, mutta silti hän kertoo kaiken tarvittavan ja antaa lukijalle tarkan kuvan tilanteista. Hän jättää paljon sanomatta, mutta on silti pitkäsanainen – arvaan, ettei se pitkäsanaisuus miellytä kaikkia. Ja kuten Westölle tyypillistä, jälleen kerran alku on hankala, mutta tälläkään kertaa siitä ei kannata välittää, tarina pääsee kyllä taas vauhtiin.