torstai 28. marraskuuta 2013

Kuninkaiden torttu mantelin ystävälle

Jos pidät mantelista ja voitaikinasta tai jos ranskalaiset leivonnaiset yleisesti ottaen ovat suosikkejasi, kuninkaiden torttu on sinua varten. Minulla sattuu olemaan mies, joka innostuu heti jos mainitsen sanat mantelileivos tai ranskalaiset leivonnaiset, joten oli selvää, että hän halusi minun leipovan tämän piiraan.

Kuninkaiden torttu kuuluu ranskalaiseen loppiaiseen, jolloin siis juhlitaan itämään tietäjiä. Torttuun kuuluisikin kätkeä pieni kruunu tai joku muu yllätyslahja, vähän kuin manteli suomalaiseen joulupuuroon. Lahjan löytäjä saisi sitten olla päivän kuningas tai kuningatar.

Torttu sinänsä on hyvin yksinkertainen tehdä. Näin se valmistuu:

Kuninkaiden torttu


Pohja
500 g voitaikinaa


Täyte
2 munaa, valkuaiset ja keltuaiset eroteltuina
2 dl tomusokeria
2 dl jauhettua mantelia
50 g pehmeää voita
2 rkl rommia

Kauli taikinasta kaksi hiukan piirakka vuoan pohjaa suurempaa levyä.
Tee täyte. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Sekoita keltuaiset ja tomusokeri ja lisää niihin manteli, pehmeä voi ja rommi. Kääntele joukkoon vielä valkuaiset.
Nosta toinen taikinalevy voideltuun piirakkavuokaan ja kaada täyte sille. Nosta kansilevy ja nipistele taikinalevyjen reunat yhteen. Voit viedä voidella tortun pinta keltuaisella – kuten kuvasta ehkä voi päätellä, minä jätin sen väliin.
Paista torttua noin 35 minuuttia 225 asteessa. Kun torttu on jäähtynyt, voit ripotella sen päälle tomusokeria – ja jälleen kuvasta voinee päätellä, että jätin tämänkin väliin.



(Resepti kirjasta Maailman ihanimmat leivonnaiset)

tiistai 12. marraskuuta 2013

Synttäreitä, simpukoita ja suklaista banaanikakkua




Järjestin synttäreideni kunniaksi kavereilleni simpukkakutsut. Sinisimpukat valmistuivat hyväksi koetulla merimiehen vaimon tyylillä, eli valkoviinissä kypsennyinä. Simpukoiden seuraksi löytyi erinomainen valkoviini Anselmann Weißburgunder trocken. Lisukkeena söimme leipää ja dijon-sinapilla maustettua majoneesia.

Ja sitten jälkiruokaan. Syntymäpäivän kunniaksi sen piti tietenkin olla kakkua. Mietin pääni puhki, mikä olisi sellainen kakku, jonka voin hyvin valmistaa jo edellisenä päivänä, ja mitä minun oikeastaan tekisi mieli. Lopulta keksin idean suklaisesta banaanikakusta, jossa olisi myös pähkinää. Sellaiseen ei löytynyt reseptiä, joten muokkasin sen parin eri reseptin pohjalta ja sovelsin vähän itse (pääinspiraationa oli Glorian ruoka ja viini –lehden 7/2012 banaani-pähkinäkakku).

Kakusta tuli mielestäni erinomainen: mukavan kostea, tuhti muttei liian makea. Lisäksi se oli aika helppo tehdä. Tällaisen kakun teen siis varmasti uudestaankin. Ehkä sen voi joskus päällystää kermavaahdolla, ja pähkinät voisi vaihtaa toisiksi.

Suklainen banaanikakku suolapähkinöillä

 
3 banaania
200 g voita (huoneenlämpöisenä)
2 dl (fariini)sokeria
3 kananmunaa
2/3 dl kaakaojauhetta
3 1/3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 dl omar-karkkeja kuutioiksi pilkottuina
100 g tummaa suklaata rouhittuna

Kuorrutus
100 g suklaata
40 g voita
3 rkl maitoa
1 dl suolapähkinöitä

Muussaa banaanit haarukalla muussiksi. Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää niihin kananmunat yksi kerrallaan ja niiden jälkeen banaanimuussi. Kääntele kuivat aineet taikinan joukkoon.
Voitele pieni kakkuvuoka tai piirakkavuoka. Kaada siihen taikina ja tasoita pinta kohtalaisen tasaiseksi. Paista kakkua noin 50-60 minuuttia (kakkuvuoassa pidempään kuin piirakkavuoassa). Kakku jää kosteaksi ja siihen jää raa’alta näyttäviä kohtia (suklaata ja toffeeta), joten sitä ei kannata pelästyä.

Kun kakku on jäähtynyt, valmista kuorrutus. Paahda pähkinöitä hetki pannulla. Sulata suklaa ja voi kattilassa ja kun ne ovat lähes sulaneet, lisää maito, jotta kuorrutteesta tulee hieman juoksevampaa. Lisää aivan lopuksi pieni määrä pähkinöitä kuorrutukseen. Kaada/levitä kuorrutus kakulle ja ripottele sen päälle loput pähkinät.

lauantai 2. marraskuuta 2013

Kuukauden kirjat, lokakuu 2013

Joskus lukeminen ei vain suju, ei vaikka kirjat olisivat mielenkiintoisia ja aikaakin riittäisi. Lokakuussa lukeminen jostain syystä tökki. Ja niinhän se menee, että jos lukee pari sivua kerrallaan, parin päivän välein, ei kirjaan ainakaan oikein pääse mukaan. Hahmojen nimet menevät sekaisin, joku juonenkäänne unohtuu. Siksipä kuukauden kirjoistakaan ei voi sanoa mitään ihmeellistä, en vain kyennyt saamaan niistä mitään suurta irti.

Bret Easton Ellis: Alta nollan


Kun kirjaa verrataan sellaisiin romaaneihin kuin Matkalla ja Sieppari ruispellossa, nousevat odotukseni aikamoisiksi. Sieppari on yksi lempikirjoistani, ja Matkalla – vaikkakaan ei oma suosikkini – on kieltämättä ollut aikanaan iso tapaus, kirja joka tuntuu jollain tapaa ravisuttavan uudelta vielä vuosikymmeniä julkaisunsa jälkeenkin. Alta nollan täyttää odotukset mielestäni vain pieneltä osin. Kyllä, se kuvaa nuorten haahuilua, vastuutonta käytöstä ja päihteiden käyttöä. Kyllä, se tuo lukijan eteen kuvan omasta ajastaan, hetkittäin aika vahvastikin. Ja ehkä voi ajatella, että vuoden 1985 losangelilaiseen ajankuvaan kuuluu tunteettomuus, mutta silti pidän pahana puutteena sitä, kuinka kylmäksi Alta nollan jättää. Kun Sieppari saa lukijan samaistumaan elämässään hapuilevaan Holdeniin ja Matkalla huokuu kiihkeää elämänrytmiä, päämäärättömyyttä ja rajojen murtamista, Alta nollan tuo hahmoja lähelle eikä toisaalta tempaa mukaansa maailmaansakaan.


Easton Ellisin oma aikansa kohukirja kuvaa rikkaiden Beverly Hillsin nuorten huumeidentäyteistä elämää muutaman viikon ajan. Sen päähenkilö, jouluksi kotiin palannut Clay haahuilee bileistä toiseen, keskellä sekalaista kaveriporukkaa, jonka suhteista ei oikein ota kukaan selvää. Kukaan ei tunnu oikein tekevän mitään – ainakaan mitään järkevää – vanhemmat ovat joko samassa liemessä tai täysin poissaolevia, huumeita kuluu ja autolla ajellaan ympäri Los Angelesia. Ja kuten vertaiskohtien perusteella voi arvata, ei tässäkään kirjassa ole mitään selkeää juonta, mitään matkaa a:sta B:hen, kuten Siepparin Holden sen totesi.




Toby Litt: Beatnikit

Tämä romaani sattui käteeni sattumalta kirjastosta, ja nappasin sen mukaan tietämättä siitä tai kirjailijasta sen kummemmin. Beatnikit oli kuitenkin ihan iloinen yllätys: ihan kiinnostava juttu, ei mitään liian rankkaa, välillä hauskaakin. 

Beatnikit, joukko nuoria 1990-luvun Britanniassa, elää kuin olisi yhä 60-luku ja kuin Bob Dylan olisi kuollut. Kun tarinan päähenkilö Mary tapaa nämä omituiset beatnikit, hän haluaa liittyä porukkaan. Marynkin on opeteltava elämään sääntöjen mukaan – on vältettävä kaikkea, mikä ei kuulu 60-lukulaiseen maailmaan, on käyttäydyttävä oikeiden normien mukaan. Alkuperäisten beatnikkien hengessä myös tien päälle on päästävä. Matka viekin ensin Brightoniin ja lopulta Kerouacin jäljille Yhdysvaltoihin.

Littin romaanissa ja sen hahmoissa on jotain vähän teennäistä, kuvaus jää vähän vajaaksi, eivätkä hahmot tunnu aidoilta. Mutta eivätpä tunnu Kerouacin hahmotkaan, joten se taitaa olla osa tyyliä, tietoinen teennäisyys. Samoin tarina tuntuu vähän epäuskottavalta, mutta jälleen, sen voi hyvin ajatella vain osaksi tyyliä. Litt tavoittaa siis monin tavoin beatnikkien esikuvien hengen. On haahuilua, on hulluja tempauksia, on tarkkoja sääntöjä ja pelejä.
Kaikesssa omituisuudessa ja teennäisyydessä on kuitenkin jotain kiehtovaa. Siksi tämä romaani kannattaa mielestäni lukea, vaikka se ärsyttäisikin.
 


Angeles Mastretta: Ota elämäni, vie sydämeni


Ota elämäni, vie sydämeni on sellainen kirja, josta vähän otollisemmassa mielentilassa olisin voinut tykätä kovastikin. Se on tarina meksikolaisesta naisesta, Catalinasta, joka päätyy liian nuorena naimisiin itseään paljon vanhemman, vaikutusvaltaisen miehen kanssa ja joutuu kasvamaan omaksi itsekseen mieheen sidottuna. Romaani on latinalaisamerikkalaiseen tapaan täynnä tunnetta, kuten jo sen nimestä voi aavistaa.
 

Mastretan romaani seuraa, kuinka Catalina kamppailee loputtomiin alistuvan vaimon rooliaan vastaan, kuinka hän oppii tuntemaan itsensä ja yrittää vapautua. Catalina ei ole mikään perinteinen naishahmo: hän ei ole lapsilleen omistautuva äiti, mutta ei kyllä mikään feministinen sankaritarkaan. Tarinan taustalla velloo Meksikon myrskyisä poliittinen elämä ja omat vaatimuksensa asetta myös kulttuuri, jossa naisen paikka on kotona, ei vallassa tai vapaana.

Catalinan kasvun seuraaminen oli kiinnostavaa, mutten silti osannut innsotua tästä romaanista mitenkään valtavasti. Sen kuvaus tuntui jäävän vähän puolitiehen, tai sitten minun olisi pitänyt kyetä lukemaan enemmän rivien välistä. Nyt sain kyllä lukea voimakkaista tunteita, mutta tapahtumat ja päähenkilö jäivät silti hiukan pinnallisiksi.